maanantai 31. lokakuuta 2016

6 syytä miksi Tales from the Crypt on upea kauhusarja – katso kuvat!

Vaikka Halloween on virallisesti vasta tänään, saattoivat monet kenties jo viettää "kauhuviikonloppua". Onhan se hyvä tekosyy ryypätä. Ja katsoa kauhuleffoja. Ja pukeutua typerästi. Koska kauppakeskus Sellon laitamilla viime lauantaina ostoksilla bongaamani kigurumi-pukuiset äijät eivät kuitenkaan herättäneet tarpeeksi kauhunväreitä, päädyin katsomaan YouTubesta Tales from the Crypt (suom. Kauhua kryptasta) -jaksoja. Ja muistin samalla, miksi tämä Steven Doddin luoma kauhusarja on yksi parhaita ikinä. Tässä kuusi (6) syytä, miksi sinunkin kannattaisi katsoa sitä.


1. Hyytävä alkutunnari


 

Kun Kauhua kryptasta -sarjaa esitettiin Suomessa 1990-luvulla, intouduin tietenkin pienenä kauhufanina sitä katsomaan ja nauhoittamaan. Ja vaikka isäni tähdensi, ettei joka jaksoon tarvitse tallentaa introa mukaan, oli se minulle iso osa katseluelämystä. Eikä ihme. Ukkonen jytisee, pöllöt huhuilevat ja Danny Elfmanin synkät sävelet soivat, kun katsoja johdatellaan läpi narisevan portin vanhaan kartanoon ja yhä hämähäkinseittien peittämien huoneiden kautta alas portaita (yllätys, yllätys) kryptaan. Yksi ainoa arkku avautuu ja HII-HÄH-HÄH-HÄH-HÄH-HÄÄ, pitkähiuksinen luurankoukkeli säikäyttää katsojilta kakat housuun!



2. The Cryptkeeper


Cryptkeeper on joutunut sarjan aikana monenlaisiin kommelluksiin.


Ja tämä pelottava luurankoukkeli onkin ohjelman juontaja ja isäntä, jota myös Cryptkeeperiksi, eli "kryptanpitäjäksi" kutsutaan. Cryptkeeperin hyvällä tavalla huonot puujalkavitsit, kunkin jakson teeman mukainen pukeutuminen ja härski nauru (äänenä John Kassir) toimivat loistavina alustuksina ja lopetuksina tarinoille. Karmeasta ulkomuodostaan huolimatta erittäin sympaattinen kaveri siis, joskin hänen on huhuttu sarjan loppumisen myötä sortuneen alkoholiin.



3. Sarjakuvien maailma 

 

Cryptkeeperin kirjassa on jänniä kuvia.
Tales from the Crypt -sarjan nimi perustuu EC Comicsin julkaisemaan sarjakuvaan, ja osa tarinoista onkin kyseisistä julkaisuista peräisin. En ole niitä lukenut, mutta sarjakuvien ystävänä pidän tästä lisäulottuvuudesta. Jokainen tarina alkaa, kun Cryptkeeper avaa ikivanhalta näyttävän kirjansa, jonka sivuilta paljastuu kertomuksen nimi ja sarjakuvan kantta muistuttava "alkukuva". Paitsi että upeat alkukuvat herättävät välittömästi katsojan kiinnostuksen, ovat myös itse tarinat räväköine hahmoineen visuaalisesti herkullista katsottavaa.


4. Mielikuvitusta riittää

 

Joe Pantoliano esittää sirkustaiteilijaa, jolla yhdeksän elämää.
Antologiasarjana Tales from the Crypt esittää joka jaksossa eri tarinan. Teemat vaihtelevat kauneuskilpailuista ja hulluista tiedemiehistä kuolemattomuuden ihmeisiin. Miljöönä voi toimia niin sirkus, vankila kuin autiomaakin. Päähenkilöt eivät ole järin miellyttäviä, vaan toimivat usein ahneesti ja moraalin rajoja koetellen. Koska Tales from the Crypt on pohjimmiltaan opetusohjelma, kohtaavat nämä ilkimyksetkin tarinoiden loppussa varsin karut ja mielikuvituksekkaat kohtalot. HII-HÄH-HÄH-HÄÄ!


5. Huumori

 

Miss Ruumiinavaus -kisan onnellinen voittaja (Mimi Rogers).
Pahaa aavistamaton nainen menee kauneuskilpailuihin. "Sisäinen kauneus on tärkeintä", hän toteaa haastattelukierroksella. Ja yllätys, yllätys, voittaakin kilpailun jossa etsittiin... Miss Ruumiinavausta! Musta huumori on olennainen osa sarjaa Cryptkeeperin puujalkavitsien lisäksi. Kun erään toisen jakson lopussa kamera zoomaa kauemmas hullun tiedemiehen leikkaamien potilaiden kasvoista, paljastuu, että näiden raukkaparkojen – tiedemiehen vaimon ja tämän rakastajan – päät ovat vaihtaneet paikkojaan. "Tehän halusitte toistenne vartaloita", toteaa tiedemies. 90-luvun erikoistehosteiden kökköys tekee tästä kohtauksesta ratkiriemukkaan.


6.  Näyttelijät

 

Lance Henriksen jaksossa Cutting Cards.
Arnold Schwarzenegger, Brad Pitt, Kyle MacLachlan, Katey Sagal, Slash, Zelda Rubinstein, Brad Dourif, Demi Moore, Lance Henriksen... Kaikki nämä kuuluisuudet ja monta muuta ovat esiintyneet sarjassa. Lisäksi MacLachlan ja Schwarzenegger ovat ansioutuneet myös ohjaajina. Joten miksipä et katsoisi – ihan vain vaikka uteliaisuudesta – oman suosikkisi näyttelysuoritusta niinkin huvittavassa ja kieroutuneessa sarjassa kuin Tales from the Crypt?


Joten hauskaa Halloweenia/kekriä/mitä ikinä laatuviihteen parissa! Ja toki muutenkin.



maanantai 12. syyskuuta 2016

Taidetta

Kirjoittajan tyypillinen lauantai-ilta.
Jos kuvataiteeni kiinnostaa, niin sitä löytyy täältä: http://heksagrammi.deviantart.com/



torstai 12. toukokuuta 2016

Chucky-traumojen läpikäyntiä

Child's Play -elokuvasarjan 2- ja 3-osat saivat vuosia sitten ala-asteikäisen minän kauhistumaan varpaita myöten. Aikuisiällä tuli sittemmin nähtyä myös sekä Bride of Chucky että se pahamaineinen ensimmäinen leffa. Vaikka ne eivät elokuvina järin pelottavia olleet, herättivät ne jotain syvälle sisälle jääneitä muistoja ja kauhun tuntemuksia. Ja silloin tällöin Chucky ilmestyi yhä painajaisiin.


Pitkään ajattelin, että paras pysyä erossa niistä lopuista filmatisoinneista, mutta hiljattain kissamainen uteliaisuus voitti. Ja katsoin saman illan ja yön aikana sekä Seed of Chuckyn että Curse of Chuckyn. Eikä tullut pahoja unia. Vielä. Itse asiassa nyt tuntuu, että trauma on ohi, ja voisin hyvin ottaa tänne jopa oman Chucky-nuken asustelemaan. Ehkä. 

Arviot, olkaapa hyvät.


Seed of Chucky

Komedia, kauhu
Ohjaaja: Don Mancini
USA
Vuosi: 2004
Kesto: 87 min

Muistikuvani Bride of Chuckyn lopusta ovat hatarat, mutta aivan oikein oli jäänyt mieleen, että lapsenhan ne Chucky (Brad Dourif, ääni) ja Tiffany (Jennifer Tilly, ääni) olivat saaneet aikaan. Jo heti elokuvan alussa ilmestyvä pienokainen "Shitface" (Billy Boyd, ääni) on tosin vanhemmistaan poiketen varsin hellyyttävä, punapäinen, suurisilmäinen ja kiltti otus. Sillä välin elottomat iskä ja äiskä ovat päässeet leffatähdiksi itseään esittävän Tillyn kanssa. Shitface löytää kuin löytääkin vanhempansa Hollywoodista ja herättää heidät henkiin voodoo-amuletilla. Tiffany ja Chucky tosin ajautuvat alkuhuuman jälkeen kiistaan lapsen kasvatuksen pelisäännöistä - ja pienokaisen sukupuolesta: Äiti puhuu Glenda-tyttärestä ja isä Glen-pojasta.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että nukkeperheen jäsenet ovat, noh, nukkeja. Ja koska Glenille/Glendallekin pitäisi löytää jostain ihmiskeho johon sielunsa noitua, päättävät vanhemmat "keinosiementää" Jennifer Tillyn Chuckyn siemennesteellä...

Glen tai Glenda - tämä tappajanukkien lapsi on ihan söpö.
Seed of Chucky on selvästi Chucky-elokuvista komediapainotteisin - ja heikoin, se kun ei ole sen ihmeemmin pelottava kuin hauskakaan. Elokuva olisi voinut olla hivenen parempi ilman "Chuckystä ja Tiffanystä tehdään elokuvaa" -kuviota. Ja Jennifer Tilly on toki sympaattinen esiintyjä, ja hänen itseironiansa on niitä harvoja edes vähän hauskoja asioita leffassa, mutta en silti lämmennyt sille, että hän näyttelee tässä itseään Chuckyn ja Tiffanyn jahdattavana. Olisi edes ollut kokonaan toinen, kuvitteellinen roolihahmo. Don Mancinin olisi vain pitänyt pysyä erossa näistä liiallisista mukahauskoista hairahduksista. Pieni humoristisuushan ei sinänsä Chucky-leffoissa haittaa.



Curse of Chucky

Kauhu
Ohjaaja: Don Mancini
USA
Vuosi: 2013
Kesto: 97 min

Siinä missä Seed of Chucky oli liiaksi huonon komedian puolelle eksynyt harha-askel, Curse of Chuckyssä nukkepaholaisemme palaa juurilleen. Elokuvan alussa Sarah (Chantal Quesnelle) ja hänen pyörätuolin kanssa kulkeva aikuinen tyttärensä Nica (Fiona Dourif) saavat salaperäisen postilähetyksen, punatukkaisen itseään "Chuckyksi" kutsuvan Good Guys -nuken (Brad Dourif, ääni). Katsojat arvaavatkin heti, miten suuri virhe Sarahilta on heittää muovinen kaveri roskiin. Kun Nican sisko Barb (Danielle Bisutti) saapuu perheineen tämän luo heidän äitinsä hautajaisiin, tietää se vain lisää verijuhlia Chuckylle. Nica joutuu pyörätuoliin sidottuna taistelemaan murhanhimoista nukkea vastaan, ja saapahan tietää myös sen, mikä yhteys sarjamurhaaja Charles Lee Rayllä (Dourif) on hänen perheeseensä.

Seed of Chucky käyttää paljon klassisia kauhukliseitä: suuri, synkkä talo syrjäisessä ja pimeässä ympäristössä, kumiseva kaappikello, illallishetki kynttilänvalossa, katkeilevat sähköt, veitseen peilautuvat kasvot... Elokuvassa olikin sykähdyttävintä seurata hahmojen epätoivoa ja Chuckyn kunnon vanhanaikaista raakuutta. Nica oli päähenkilönä hyvin miellyttävä, lämmin ja inhimillinen. Hänen puolestaan sai todella jännittää ja toivoa parasta.

Tunnelma Curse of Chuckyssä on aavemainen.
Moitteita täytyy tosin antaa itse Chucky-nukesta. Tietokone-efektein tehdyt kasvonilmeet olivat liian teennäisiä. Onhan nukkemainen jähmeys yksi pelottavimpia piirteitä Chuckyssä! On hienoa, että mukana oli jälleen lapsihahmo, Nican siskontyttö Alice (Summer H. Howell), mutta tämän ja Chuckyn keskinäistä vuorovaikutusa oli liian vähän. Tarina olisi ollut muutenkin jännittävämpi, jos tapahtumien kulku olisi kestänyt pidempään kuin vain yhden yön. 

Tappajanukke vai ilkikurinen pikkutyttö?
Curse of Chucky on joka tapauksessa pieni toivonpilkahdus tulevien Chucky-leffojen suhteen. Jatkoa pitäisi nimittäin lopun perusteella tulla. Seuraava näitä nukkekauhuja liian nuorena katsova sukupolvi on jo tuhon tiellä...

perjantai 6. toukokuuta 2016

Night Visions: Back to Basics 2016

Muutama viikko sitten tuli jälleen käytyä Night Visions -festivaaleilla. Valitettavasti tuliaisina toin kaiken kivan sälän lisäksi myös harvinaisen sitkeän flunssan, minkä vuoksi tämän päivityksen kirjoittaminen viivästyi. Ei sillä, etteikö kaikenlainen ämpyily, vatulointi ja prokrastinointi olisi muutenkin haittaamassa blogin päivittämistä.

Noitia ja narikoita


Mutta asiaan. Laadin ohjelmani festivaaleille sen enempää miettimättä siten, että kävisin välillä Turussa opiskelun merkeissä, ja osallistuisin sitten lopun all-nighteriin. Se ei ehkä ollut ihan fiksuin ratkaisu, vielä kun joutui kävelemään paljon ympäriinsä, sillä esityspaikat olivat tällä kertaa melko kaukana toisistaan. Älypuhelimen ja sen myötä karttaohjelman puute ei yhtään auttanut asiaa. Joka tapauksessa ehdin varata hyvissä ajoin lipun keskiviikon The Witch -näytökseen, joka oli muuten Pohjoismaiden ensi-ilta. Ja tietenkin loppuunmyyty lisänäytöstä myöten.

Esityspaikkaan, Gloriaan saapuessani selvisi, että reput ja muut kassit oli jätettävä narikkaan. Ja minullahan niitä oli, sillä olin menossa samana iltana Turkuun. Sisällä salissa tajusin, että minultahan jäi eväät yhteen kassiin. Olin vielä syönyt päivät huonosti, joten rohkaistuin hakemaan ne narikasta. Ihan liikaa sähläystä.

Black Phillip -vuohi esiintyy The Witchissä
  
Robert Eggersin ohjaama The Witch osoittautui hyvin onnistuneeksi tekeleeksi, vaikka elokuvan vanhahtava englannin kieli sai välillä putoamaan kärryiltä. Elokuva siis kertoo puritaaniperheestä, joka joutuu eroon uskonnollisesta yhteisöstään ja muuttamaan keskelle ei-mitään, jossa sitten alkaa tapahtua kummia. Perheenjäsenet alkavat syyttää toisiaan noituudesta, koska hei, mistä muusta huono onni voisi johtua? Tämä elokuva pitää katsoa joskus DVD:ltä uudestaan, sillä tästä katsontakerrasta jäi paljon pureksimatta, ja onhan noituus hyvin kiinnostava ilmiö.

Cannibal Holocaust ei jätä ketään kylmäksi


Perjantaina koittikin jännät paikat, sillä sain tepastella jälleen Gloriaan, jossa näytettiin hurja ja pahamaineinen Cannibal Holocaust ensimmäistä kertaa valkokankaalla Suomessa. Eikä siinä vielä kaikki: Itse elokuvan ohjaaja, Ruggero Deodato, oli näytöksessä vieraana! Häneltä sai pyytää nimmaria, jota meninkin oitis jonottamaan, kun herra ennen elokuvan alkua saapui aulaan. Ojensin tärisevin kätösin Huuto.netistä ostamani DVD-julkaisun, jonka ohjaaja sitten signeerasi. 76-vuotias herra (jolla on muuten samana päivänä synttärit kuin minulla) oli yllättävän hoikka ja pienikokoinen, mutta ikäisekseen todella reippaan oloinen ja sosiaalinen.

Cannibal Holocaust -DVD Ruggero Deodaton nimmarilla.

Elokuvan jälkeisessä Q&A-osiossa hän olikin hyvin puhelias. Deodato kertoi yleisölle niin Cannibal Holocaust -elokuvan taustalla olevasta inspiraatiosta (Mondo Cane) kuin sen aiheuttamista juridisista ongelmista ja erikoisista lavastusratkaisuistakin. Niin, sitä seipään varassa roikkuvaa tyttöä ei oltu oikeasti seivästetty, kuten pelättiin, vaan kyseessä oli halpa tehoste. Illuusiot purivat hysteerikkoihin kuin elokuvan kannibaalit uhreihinsa. 


Säihkysääri Gloriassa
Nyt sattu Juhaa leukaan!

En ala tässä julkaisussa Cannibal Holocaustia sen enempää arvioimaan, sillä ajattelin kirjoittaa aiheesta pidemmän artikkelin jossain vaiheessa. Todettakoon kuitenkin, että näin elokuvan toista kertaa elämässäni, ja kyseessä on yksi harvoista leffoista, jotka ovat onnistuneet järkyttämään minua ihan näin aikuisiälläkin. En tiedä, tulenko koskaan turtumaan kohtaukseen, jossa aviorikoksen tekijää rangaistaan.

Intiaanit vievät päänahkasi! (Ja syövät aivosi)


Kannibaaliteema jatkui lauantaina iltapäivällä, jolloin oli vuorossa Z.  Craig Zahlerin Bone Tomahawk (2015). Minulla ollut juuri mitään ennakko-odotuksia elokuvan suhteen, katsoinpahan vain IMDb:stä, että kyseessä on länkkärityylinen kauhu melko hyvillä pisteillä, joten ohjelmaan vaan. Nimekkääseen näyttelijäkaartiin kuuluvat muun muuassa Kurt Russell, Patrick Wilson, Matthew Fox ja Richard Jenkins, jotka lännensankareina lähtevät pelastamaan intiaanien sieppaamia ihmisiä. Elokuvassa hyödynnettään hurjia legendoja intiaaneista päänahanleikkaajina, ja harjoittaapa tämä heimo myös ihmissyöntiä. Yhtymäkohtia Cannibal Holocaustiin siis löytyy, mutta todettakoon jälkimmäisen hyväksi, että siinä alkuperäisasukkaat esitetään huomattavasti inhimillisempinä, kun taas Bone Tomahawkin intiaanit ovat melko yksiuloitteisia, karjuvia hirviöitä, joita ei edes yritetä ymmärtää, vaikka yhden siepatuista kerrotaankin häpäisseen heimon hautausmaan. Tästä huolimatta elokuva on nykykauhuksi kelvollinen tekele. 

Taidetta Bone Tomahawkin hengessä

Kävinpä muuten myös ennen elokuvan alkua Dubrovnikissa järjestetyllä leffakirppiksellä, josta mukaan tarttui The New York Ripper (1982),  Profondo Rosso (1975), The Manson Family (1997) sekä Opera (1987). 

Tuliaisia

Odottamista, aina vaan kannibaaleja sekä viehättävä ruumis


Edelllisen elokuvan jälkeen poikkesin syömässä ja katsomassa Game of Thrones -näyttelyn. Sitten menin Dubrovnikiin istumaan ja täyttämään ristikoita, sillä seuraava elokuva, Cannibal Holocaustin toinen näytös, alkoi vasta tuntien kuluttua. Olisi kaiketi pitänyt käydä katsomassa joku pätkä vielä siinä välissä, mutta budjetti ei antanut myöten. Sen sijaan parilla eurolla lähti Fangoria-numero mukaan. Ja piti siinä vähän kahviakin ja portteriakin lipittää ajan kuluksi. Toivoisin muuten, että baareissa ja kahviloissa olisi useammin valikoimissa tummapaahtoista kahvia, eikä vaan sitä vaaleaa kuravelliä, jota vatsani ei niin hyvin siedä. 


Röh, röh, röh!

Odotus kuitenkin palkittiin, kun pääsin jälleen ihastelemaan kannibaaleja ja kuuntelemaan Deodaton juttuja, aihe kun kiinnostaa minua myös akateemisesti. En kuitenkaan itse keksinyt mitään sen ihmeempää kysyttää. Tai en ainakaan rohjennut avata suutani. Ihmetykseni aiheet toki liittyvät enemmän käsikirjoitukseen. Mutta kuten aiemmin totesin, tästä lisää myöhemmin. 

Deodatolla riitti asiaa.

Seuraavaksi olin ostanut lipun Nina Foreveriin (2015). Tämä Ben ja Chris Blainen ohjaus oli minulle melkoinen pettymys. Elokuvassa pariskunnan sängystä kaivautuu miehen entinen, auto-onnettomuudessa kuollut tyttöystävä. Leffa alkoi ihan kiinnostavasti, mutta muuttui lopulta pitkäveteiseksi, enkä ymmärtänyt, mikä idea siinä lopulta oli. Lähinnä se näytti astetta seksahtavammalta Tim Burtonin luomukselta. 

Kiduttajia ja amppareita


Lex Ortegan Atroz (2015) oli puolestaan karua ja kyynistä viihdettä, jonka päähenkilön, Goyon (Ortega) maailmaa kuvataan vanhan videokameran läpi. Poliisien löytämistä nauhoista näkyy, miten Goyo kiduttaa ja raiskaa uhrejaan sairaalla tavalla. Ja toisaalta viranomaisten hallussa on myös video, joka valottaa miehen tekojen brutaaleja taustoja. Elokuva oli toki vähän liiankin överi ja epäuskottava, mutta toisaalta voidaan miettiä, miten paljon maailmalla tapahtuu sellaisia karmeita asioita, joista emme tule koskaan tietoisiksi. 

Viimeisen elokuvan, Benni Diezin ohjaaman Stungin (2015) olin valinnut lähinnä siksi, että siinä esiintyy Lance Henriksen. Kulttinäyttelijä olikin erikoistehoisteilla hyvin luotujen ampiaisten ohella parasta tässä leffassa, muuten kyseessä olikin melko keskinkertainen kauhukomedia. Ainakin tässä osattiin mässäillä ötökkäpelolla selvästi paremmin kuin viime syksynä näkemässäni Bitessa (2015). Paikalla ollut ohjaaja Diez muuten kertoi, että elokuva on saanut innoitusta ja vaikutteita Aliensista (1986), jossa Henriksen niin ikään esiintyi. 

Kaverukset Dubrovnikin edustalla

Lisäksi on todettava, että olipa Night Visions jälleen järjestänyt hauskan kilpailunkin. Eihän siinä voinut olla nauramatta, kun aikuiset ihmiset leikkivät keskenään kamppailevia apinoita ja leijonia. Jään jälleen odottelemaan syksyn festareita. 

 



keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Skeptinen pappi ei hevillä manaa

Kirja-arvio: Manaaja




William Peter Blatty
Alkuteos: The Exorcist
suom. Matti Kannosto
Tammi, 1972
320 s.



Willam Peter Blattyn Manaajaa ei ollut helppo lähestyä, olihan tarina aiemmin tuttu samannimisestä, vuonna 1973 ilmestyneestä William Friedkinin ohjaamasta elokuvasta. On selvää, että kirjaa tuli alusta asti peilauttua elokuvaa vasten, ja aika hyvin yksityiskohdat toisiaan seurasivatkin.

Kertomus siis alkaa siitä, kun Irakissa arkeologisilla kaivauksilla oleva isä Lankester Merrin päättää jotain pahaa aavistaen palata Yhdysvaltoihin. Hän palaa tarinaan tosin vasta paljon myöhemmin, sillä seuraavaksi siirrytään seuraamaan kuuluisan näyttelijättären, Chris MacNeilin ja tämän Regan-tyttären elämää. Perhe tuntuu elävän onnellisesti avioeron varjosta huolimatta. Ja ovathan Chrisin apuna palvelijat Karl ja Willie sekä Reganin kotiopettajatar Sharon. 12-vuotias Regan alkaa kuitenkin yllättäen käyttäytyä omituisesti ja levottomasti, hänen sänkynsä heiluu, ja tavarat lentelevät ympärilleen itsekseen. Mistään normaaleista murrosiän oikuista ei ole kysymys. Lääkärit eivät lukuisista tutkimuksista huolimatta saa selville, mikä tyttöä vaivaa. Menneisyyden ikävästä tapahtumasta johtuen Chris ei kuitenkaan halua tytärtään sairaalahoitoon. Viimeisenä toivonaan hän päättää pyytää papin apua. Voisiko tyttö olla riivattu?

Kirjan kiinnostavin hahmo onkin psykiatri ja jesuiittapappi isä Damien Karras. Synkeä Karras ei noin vain sulata ajatusta riivauksesta, vaan tutkii Reganin oireita kriittisellä tiedemiehen otteella. Karrasin pohdiskelu ja selvitystyö haukkaakin ison osan kertomuksesta. Blatty näyttää perehtyneen hyvin siihen, miten tiukat kriteerit katolinen kirkko on riivaustapauksen tunnistamiselle asettanut. Lisäksi kirjassa luodaan katsaus mustiin messuihin, noituuteen ja saatananpalvontaan. Näistä ilmöistä esitettävien "tietojen" todenmukaisuus on kyllä jätettävä omaan arvoonsa. 

Lopulta Karras saa kuin saakin Vatikaanilta luvan manausrituaaliin - ja avukseen kokeneen isä Merrinin. Itse rituaalin kuvaukselle ei kuitenkaan jätetä kirjassa paljon tilaa, vaikka sen kerrotaankin kestävän useamman päivän ajan. Ja tässä teos häviääkin leffalle, jossa dramaattiset manauskohtaukset olivat erityisen mieleenpainuvia. Myös etsivä Kindermanin tutkimukset olisi voitu elokuvan tavoin jättää taka-alalle. Kirja toi esiin kuitenkin paljon asioita, joita elokuvaversiossa ei olisi tullut ajatelleeksikaan - tai jotka muuten olivat jääneet hämärän peittoon.

Manaajan taustasta on todettava, että Blatty sai siihen idean Roland Doen riivaustapauksesta. Mikäli en väärin muista, luin aikoinaan jostain, että Blattyn uskonnollisuus inspiroi kirjan kirjottamiseen. Totta tai ei (minua saa tarpeen tullen korjata), hän ei saarnaa tai tyrkytä uskonnollisia näkemyksiä. Ateisti Chris ei yllättäen muutu uskovaiseksi, vaikka näyttää jonkinlaisen mystisen maailmankatsomuksen lopulta hyväksyvän. Papit eivät ole tarinassa puhtoisia ihmeidentekijöitä, vaan hyvin inhimillisiä.

Toiminnallisesta kauhusta pitävät saattavat kirjan parissa tylsistyä. Sen sijaan uskonnollisista kysymyksistä ja ilmiöistä kiinnostuneille teos voi tarjota hyytäviä ja jännittäviä hetkiä.

Tämän teoksen luin osana vuoden 2016 Helmet-lukuhaastetta. Täytetty kohta: 44. Kirjassa joku kuolee

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Dokumentti Ku Klux Klanista kertoo sen tavallisen ääriliikkeen tarinan

Klansville
Dokumentti
Ohjaaja: Callie T. Wiser
USA
Vuosi: 2015


Bob Jones oli maineikas Ku Klux Klanin johtohahmo. (Kuva)
Yle TV1:n esittämä dokumentti Ku Klux Klan ja USA paneutuu pahamaineisen liikkeen vaiheisiin Pohjois-Carolinassa 1960-luvulla. Historiallisesta näkökulmasta huolimatta aihe on ajankohtainen, onhan rasismi ollut kiihkeä puheenaihe viime vuosina niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin.

Ohjelmassa luodaan aluksi pikainen katsaus klaanin varhaisempaan historiaan. Liike syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla ja kukosti 1920-luvulla. Mutta mikä sai huippuvuosien romahduksen jälkeen huppupäät jälleen jaloilleen? Mustien kansalaisoikeuksien liikepä hyvinkin. Valkoinen köyhälistö, josta käytettiin halveksivasti nimitystä white trash (”valkoinen roskaväki”), pelkäsi, että värillisten syrjinnän purku heikentäisi puolestaan heidän asemaansa. Pohjois-Carolinan suurlohikäärmeelle Bob Jonesille se oli oivallinen hetki rekrytoida lisää jäseniä. Karismaattinen Jones keräsi kannattajia vihaa lietsovalla retoriikalla, mutta kykeni samalla pidättämään jäsenet väkivallanteoista.

Dokumentti ei suomenkielisestä nimestään huolimatta anna kovinkaan kokonaisvaltaista kuvaa siitä, mitä liike ympäri Yhdysvaltoja todella teki. Pahimpien hirmutöiden kuvaukset jäävät sivuun kun haastateltavat, aiheesta kirjoittaneet asiantuntijat, kertovat liikkeen uudelleennousun olosuhteista sekä johtajista ihmisinä. Tämä inhimillien puoli kun koitui lopulta Bob Jonesin kohtaloksi, kun häntä syytettiin klaanin varojen väärinkäytöstä. Pian tämän jälkeen järjestölle tapahtui se, mikä niin usein on ääriliikkeiden kohtalo: Se hajaantui. Suurlohikäärme Jonesin saappaat olivat liian suuret täytettäviksi vastaavanlaiseen uudelleensyntymään.

Dokumentista jäi harmikseni puuttumaan tarkempi selonteko niistä yksityskohdista, joita klaanin niin värikkääseen maailman kuuluu: Mikä on ristin polttamisen merkitys? Miksi johtajista käytetään sellaisia arvonimiä kuin ”suurlohikäärme” ja ”suurvelho”? Ku Klux Klan ja USA onkin enemmän moralisoiva opetusfilmi. Se kertoo yhtäältä siitä, miten hedelmällistä maaperää epätasa-arvo on vihanpidolle ja miten helppoa heikommassa asemassa olevat on saada toisiaan vastaan. Toisaalta se on muistutus siitä, miten hauraalla pohjalla aate voi elää: Mitä yksi ihminen kykenee kannattelemaan, kykenee hän myös romahduttamaan.

Dokumentti on katsottavissa Yle Areenasta: http://areena.yle.fi/1-2658813

perjantai 19. helmikuuta 2016

Kiinnostavia ohjelmia, osa 1

Viime päivinä olen katsonut mm. seuraavia ohjelmia, jotka kannattaa tsekata.



Uusi Kino: Kummitusjuna
(2013)
Ohjaaja: Lee Cronin

Kjähkjähkjää, astukaa kyytiin vaan!


Sympaattinen kauhulyhäri, jossa nyt jo aikuistuneet miehet muistelevat lapsuuden retkeään hylättyyn huvipuistoon. Kummitusjunathan ovat täysin vaarattomia?



Lasso
17.2.2016

Lassossa haastaltevana mm. Claes Andersson. (Kuva)

Psykopaateista kertova jakso. Tutustuin tähän formaattiin nyt ensimmäistä kertaa, koska aihe oli kiinnostava. Varsin yleisluonteista juttua sarjamurhaajista ynnä muista manipuloijista. Haastateltavia niin tieteen kuin taiteenkin puolelta.
http://areena.yle.fi/1-2446833
 


Hercule Poirot: Huoneisto neljännessä kerroksessa
(1989)
Poirot ratkaisee jälleen kera Hastingsin.

Murha Poirotin omassa asuinrakennuksessa! Mutta kukapa ei toivoisi juuri tätä herraa naapurikseen, jos rikos sattuisi omalle kohdalle. Ensimmäisen kauden jakso, joka ennakko-odotusteni mukaisesti oli juoneltaan keskivertoa yksinkertaisempi ja ennalta-arvattavampi. Kelvollista viihdettä kuitenkin.