Night Visions Maximum Halloween 3015: Elokuva-arviot, osa 2

wikipedia.org

Society

Kauhu, komedia
Ohjaaja: Brian Yuzna
USA
Vuosi: 1989
Kesto: 99 min
Ikäraja: 18

Elokuvan päähenkilöä, lukiota käyvää Billiä (Billy Warlock) askaruttavat tyypilliset nuorten ongelmat: suosio koulussa, tyttöystävän (Heidi Kozak) miellyttäminen sekä kokemus ulkopuolisuudesta omassa perheessä. Vaikka Billin vanhemmat (Charles Lucia ja Concetta D'Agnese) ovat varakkaita ja takaavat pojalle kaikki materiaaliset tarpeet, ei se korvaa henkistä tukea ja turvallisuuden tunnetta. Sankarimme joutuukin käymään terapeutin (Ben Slack) vastaanotolla outojen ajatuksensa vuoksi. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin selvitä, että kaikki ei olekaan vainoharhaa...

Society pelaa ällöttävyydellä ja menee kirkkaasti häiriintyneimpien näkemieni elokuvien joukkoon. Enpä olisi itse keksinyt, että ylempiluokkaiset, rikkaat ihmiset voisivat kirjaimellisesti imeä alhaisimpiaan ja täten saada heistä voimaa. Kunniavieraana ollut ohjaaja, Brian Yuzna, kertoikin yleisöhaastattelussa saanensa idean ihon sulamisesta elokuvasta Doctor X (1932) sekä omista painajaisistaan. Myös yhteiskunnallinen sanoma oli tarkoituksella taustalla. 

Yuznan tuotanto alkoikin kiinnostaa enemmän. Sen verran omituista katsottavaa Society "kumi-ihmisineen" oli, että tuskin muutkaan miehen tekeleet päästävät katsojaa tylsistymään. 

fangoria.com

Yakuza Apocalypse

Toiminta, kauhu, komedia
Ohjaaja: Takashi Miike
Japani
Vuosi: 2015
Kesto: 125 min
Ikäraja: 16

Yakuza Apocalypse oli yksi niistä elokuvista, joita eniten odotin. Tekeillä oleva graduni käsittelee näet Japanin järjestäytyneiden rikollisryhmien rituaaleja. Tämä elokuva ei tosin niinkään käsittele rituaaleja kuin sitä, että millainen maailmasta tulisi, jos kaikki hiljalleen muuttuisivat yakuzoiksi. Tai vampyyreiksi. Tai toisin sanoen yakuza-vampyyreiksi.

Kun nuoren yakuzan, Kagayaman (Hayato Ichihara) rehti, vanhan koulukunnan pomo Genyo Kamiura (Lily Frankie) tekee kuolemaa kilpailevien jengiläisten silpomana, antaa tämä uskolliselle alaiselleen mahtavat voimansa. Kagayama muuttuu vampyyriksi, mutta pystykään hallitsemaan uusia kykyjään, vaan käy – yakuzan ihanteiden vastaisesti – viattomien siviilien kimppuun. Ketjureaktion myötä kaupunki on pian täynnä hänen kaltaisiaan "yakuza-vampyyreitä".

Vihollisryhmä saa pian tietää asiasta, ja lähettää ylivoimaisen taistelijan, Kaeru-kunin Kagayaman kimppuun. Ja tästä elokuvan parhaat ja hauskimmat palat alkavatkin. Kuka voisi vastustaa sammakkopukuista kungfu-mestaria, joka ei näytä kuolevan millään, ja kykenee kaamealla tuijotuksellaan pysäyttämään vastustajansa? Elokuvassa riittääkin rutkasti mäiskettä ja outoa huumoria. Selkeä ja yhtenäinen kokonaisuus se ei ole, vaan pikemminkin joukko lyhyitä, irrallisia ja räikeitä kohtauksia.

Tappeleva sammakko – ja hauskuus taattu!

Aiheesta olisi voinut lypsää enemmänkin yakuza-aiheista huumoria, ohjaaja Takashi Miikeltä kun se on ennenkin näyttänyt sujuvan (ks. esim. Ichi the Killer). Kungfu-sammakoineen Yakuza Apocalypse on toki hauskaa ajanvietettä japanilaisten omituisuuksien ystäville.

Muistonäytökset

Perjantaina Night Visions omisti kaksi näytöstä tänä vuonna menehtyneille kauhusankareille: näyttelijä Christopher Leelle ja ohjaaja Wes Cravenille. Elokuvat keräsivätkin runsaasti yleisöä, eikä ihme, sillä molemmat ovat ehdottomia klassikkoja.

wikipedia.org

Horror of Dracula

Kauhu
Ohjaaja: Terence Fisher
Iso-Britannia
Vuosi: 1958
Kesto: 82 min
Ikäraja: 16

Horror of Dracula perustuu nimensä mukaisesti Bram Stokerin upeaan menestyromaaniin Dracula (1897). Pahaa-aavistamaton Jonathan Harker (John Van Eyssen) saapuu kreivi Draculan (Christopher Lee) linnaan työskennelläkseen hänelle kirjastonhoitajana. Pian hän kuitenkin tajuaa joutuneensa kreivin panttivangiksi ja vampyyrinaisen (Valerie Gaunt) pauloihin. Dr. Van Helsing (Peter Cushing) pääsee onneksi selville ystävänsä ahdingosta, mutta pystyykö hän pysäyttämään Draculan, kun vaaraan joutuu erityisesti Jonathanin morsian Lucy (Carol Marsh)?

Elokuva ei täysin noudata kirjan juonta, mikä ei sinänsä ole negatiivinen asia. Jäin kuitenkin kaipaamaan Minan (Melissa Stribling) alkuperäisen tarinan mukaista aktiivista roolia. Romaanista tuttua hyytävää ilmapiiriä leffa ei myöskään kykene vangitsemaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Nosferatu-elokuvat.

Vaikka Horror of Draculasta ei tulekaan suosikkiani Dracula-filmatisoinneista, kantaa Leen karismaattinen kreivi elokuvassa pitkälle. Draculan maailma esitetään synkkänä, absoluuttisena pahuutena, jota vastaan taisteleminen ei ole helppoa monenkaan miehen voimin. 

A Nightmare on Elm Street

Kauhu

Ohjaaja: Wes Craven

USA 

Vuosi: 1984

Kesto: 91 min

Ikäraja: 16

A Nightmare on Elm Street on yksi kaikkien aikojen suosikkikauhuistani. Käsitteleehän elokuva jo itsessään pelottavia kokemuksia: painajaisunia. Tarinassa painajaiset vain sattuvat olevaan tulevaan osaksi todellista maailmaa, kun kuollut sarjamurhaaja Fred Krueger (Robert Englund) palaa vainoamaan nuoria uhreja heidän unissaan.

Kun teini-ikäinen Nancy Thompson (Heather Langenkamp) tajuaa, että hänen ystäviensä kuolemien taustalla on sama veitsikäsi, joka on häntä itseäänkin unissa ahdistellut, ryhtyy sankaritar tositoimiin tätä pahan ilmentymää vastaan. Harmi vain, etteivät vanhemmat (John Saxon ja Ronee Blakley) usko tytärtään – olivathan he itse aikoinaan tappamassa Kruegeria.

Vaikka A Nightmare on Elm Street on muuttunut vuosien kuluessa pelottavasta pikemminkin huvittavasti, ei sen hohto ole kadonnut. Esimerkiksi kohtaus, jossa näkymätön Krueger rahaa veristä Tinaa (Amanda Wyss) kattoa pitkin, on valkokankaalla vaikuttava näky. Vaikka olin nähnyt elokuvan monta kertaa, tuntui siitä irtoavan vielä uusia asioita. Jatko-osat eivät lopulta yltäneet tämän alkuperäisen tasolle, mutta onhan Freddy jo sellainen kulttihahmo, että Elm Street -elokuvat keräävät faneja vielä tänäkin päivänä.

Night Visions Maximum Halloween 3015: Elokuva-arviot, osa 1

http://www.aceshowbiz.com

Deathgasm 

Kauhu, komedia
Ohjaaja: Jason Lei Howden
Uusi-Seelanti
Vuosi: 2015
Kesto: 86 min
Ikäraja: 18

Kun teini-ikäisen Brodien (Milo Cawthorne) äiti viedään mielisairaalaan, joutuu poika muuttamaan setänsä (Colin Moy), tätinsä Maryn (Jodie Rimmer) sekä heidän nörttejä kiusaavan uhreilijapoikansa Davidin (Nick Hoskins-Smith) luokse. Elämä kristityn perheen kanssa ei oikein ota sujuakseen. Brodie löytää kuitenkin paikallisesta levykaupasta samanhenkisen ystävän, Zakkin (James Blade). 

Brodie, Jack sekä pari koulun nörttiä (Sam Berkley ja Daniel Cresswell) perustavat pian Deathgasm-nimisen bändin. Pojat saavat käsiinsä salaperäisiä nuotteja idoliltaan Rikki Daggersilta (Stephen Ure), mutta niiden demoniset soinnut saavat ihmiset ympärillä käyttäytymään omituisesti ja väkivaltaisesti. Bändi saakin pian peräänsä nuotteja pahoissa tarkoitusperässä jahtaavia kulttilaisia. Lisäksi Brodien ja Zakkin suhde kärsii kiinnostuksesta samaan tyttöön, Medinaan (Kimberley Crossman). 

Deathgasm on onnistunutta kauhukomediaa. Kauhukliseiden lisäksi irvailun kohteeksi joutuu hevimetallikulttuuri. Veri lentää ja kirveet heiluvat, kun demonien riivaamista ihmisistä tehdään selvää. Elokuvassa käsitellään myös vallanhimoa: Ystävyys ja muiden ihmisten hyvinvointi unohtuu, kun paholaisen antamat voimat kiehtovat. 

Elokuva on nopeatempoinen splatter-pläjäys, eikä sitä liene kovin syvälliseksi elämykseksi tarkoitettukaan. Itse tosin pidän enemmän rauhallisesta, psykologisesta kauhusta. Hahmoista suosikkini oli aktiivinen naishahmo Medina, jollaisia ei ole kauhussa(kaan) koskaan liikaa. Suosittelen elokuvaa erityisesti raskaamman musiikin ystäville.

imdb.com

Der Bunker

Kauhu, draama, komedia

Ohjaaja: Nikias Chryssos

Saksa

Vuosi: 2015 

Kesto: 85 min

Ikäraja: 16

Opiskelija (Pit Bukowski) päättää mennä majailemaan metsän uumenissa sijaitsevaan bunkkeriin saadakseen työstää rauhassa matemaattista tutkimustaan. Siellä hän kohtaa erikoisen isäntäperheen: Äidin (Oona von Maydell), isän (David Scheller) sekä näiden 8-vuotiaaksi varsin vanhalta näyttävän pojan, Klausin (Daniel Fripan). 

Klaus ei ole mikään penaalin terävin kynä, vaikka vanhemmat kovasti toivovat hänestä Amerikan presidenttiä.  He pyytävätkin opiskelijaa opettamaan poikaa vastineeksi ruoasta ja majoituksesta. Tehtävä ei osoittaudu helpoksi, mutta kun äiti lupaa salaperäisen Heinrichin voivan auttaa opiskelijaa tutkimuksissa, paneutuu tämä todella Klausin opettamiseen - vaikka sitten väkivallan keinoin.

Helppoa katseltavaa Der Bunker ei ole. Ilmapiiri on todella ahdistava, ja tapahtumat ennalta-arvaamattomia. On vaikea sanoa, kumpi vanhemmista on pahempi: ylisuojeleva, hyvinkin pitkäaikaiseen rintaruokintaan uskova äiti vai mahdottomia vaativa, vanhanaikaista kuria kannattava isä. Opiskelijassa, kuten varmasti myös katsojissa, herääkin myötätunto yksinkertaista mutta sympaattista Klausia kohtaan. 

Tarina on aivan eri tavalla pelottava kuin perinteinen kauhu. Toisin kuin kummitukset, perheväkivalta on monille arkipäivää. Tapahtumapaikan eristäytyneisyys lisää epätoivoista tunnelmaa entisestään. Leffa maistunee parhaiten mustan huumorin ja psykologisen kauhun ystäville. 

imdb.com

Re-Animator

Kauhu, komedia, scifi

Ohjaaja: Stuart Gordon

USA

Vuosi: 1985

Kesto: 87 min

Ikäraja: 18

H. P. Lovecraftin novelliin "Herbert West - elvyttäjä" perustuva tarina alkaa, kun kunnianhimoinen lääkäri Herbert West (Jeffrey Combs) saapuu Saksasta Yhdysvaltoihin, Miskatonic Universityyn jatkamaan tutkimuksiaan kuolleita henkiin herättävällä seerumistaan. Arveluttaville puuhilleen hän saa paikan idealistisen, mutta sinisilmäisen Dan Cainin (Bruce Abbott) kellarista. Herbert päätyy testaamaan ainetta mm. Danin ja tämän tyttöystävän Meganin (Barbara Crampton) kissaan. 

Hurjien kokeiden toimivuudesta saa tiedon myös Herbertin kilpailija, Dr. Carl Hill (David Gale), joka haluaa saada kunnian aineesta omiin nimiinsä. Seerumi aiheuttaa kuitenkin ikäviä ja kohtalokkaita seurauksia. 

Novellin tarina on sijoitettu nykyaikaan, toisin sanoen 1980-luvulle. Räiskyvä ruumiinjäsenten lentely ei myöskään anna kovin "lovecraftimaista" tunnelmaa. Re-Animator on kuitenkin omalla, koomisella tavallaan viihdyttävä. Karismaattinen Jeffrey Combs esittää mainiosti hullua tiedemiestä, ja David Gale osaa olla irtopäänä harvinaisen iljettävä. Toisaalta elokuvan merkittävin naishahmo, Megan, on lähinnä passiivinen ja halllittava halujen kohde.

Zombie- ja Frankenstein-teemojen lainalaisuuksia noudattaen elämän ja kuoleman rajojen "luonnoton" rikkominen esitetään vaarallisena asiana. Herbert yrittää toki parhaansa mukaan selvittää, mikä aiheuttaa kuolleista nousseiden väkivaltaisen käytöksen, mutta tiedehän on tunnetusti pitkäjänteistä puuhaa. En ole lukenut taustalla olevaa Lovecraftin novellia, mutta olisi mielenkiintoista selvittää, miten kirjailijan oman ajan lääketieteellinen kehitys vaikutti tarinaan. 

Paikalla tässä 30-vuotisjuhlanäytöksessä oli  elokuvan tuottaja, Brian Yuzna, jolle yleisö sai esittää elokuvan jälkeen kysymyksiä. Hän vastauksensa selvensivätkin muutamia mieltä painamaan jääneitä seikkoja. Itse olin yllättynyt, että tunnusmusiikkia ei oltukaan luvan kanssa lainattu ja muokattu Bernard Herrmannin Psyko-sävellyksestä. Lisäksi Yuzna kertoi ihmisten kirkuneen teatterissa tietyille kohtauksille, mitä näin nykyään ei tapahdu. Vaikka Re-Animator ei enää säikäytäkään, tempaisee sen makaaberi huumori oitis mukaansa.

Night Visions Maximum Halloween 3015: Yleisvaikutelma

Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni kauhu-, kultti- ja scifielokuviin erikoistuvalla Night Visions -festivaalilla. Olen ollut kauhufani jo pienestä pitäen, vaikka harrastukseni omituisten leffojen parissa onkin välillä hiipunut. Minulla oli teini-ikäisenä melkoinen VHS-kokoelma, joka lienee jossain kellarin uumenissa vieläkin. Varhaisemmalta ajalta kertyi hirviöleluja ynnä muita öttiäisiä, joilla oli kiva säikytellä tuttavia ja sukulaisia. Vedin myös omaa "kauhukerhoa", jonka ainoat jäsenet olivat kolme siskoani. He eivät ehkä olleet touhusta yhtä innostuneita kuin minä.

Mutta miksi vasta nyt Night Visionsiin? Suurimpina syinä lienee ihan väärässä paikassa (Turussa) asuminen sekä rahanpuute. 80 € maksava kevytsarjalippu irtosikin pienellä etätyöllä ansaitusta palkasta. Rahalle tuli toki vastinetta, ja kun ei leffassa tule muutenkaan hirveästi käytyä, toi Night Visions mukavaa piristystä muutoin niin yksitoikkoiseen arkeen.

Oheistapahtumat

Yli 40 elokuvan joukosta oli varsin vaikea valita 10 kevytsarjalippua varten, ja aikaa kuluikin tovi IMDb-pisteitä ja trailereita tsekatessa. Ja tietenkin muun elämän aikataulu tuli ottaa huomioon. Väsymyksen takia jäi jopa yksi leffa (The Secret Glory) näkemättä, mutta olinpahan ennen festareiden virallista aloitusta käynyt Andorrassa tsekkaamassa Deathgasmin ennakkonäytöksessa.

Olin ostanut lipun myös ennakkonäytösten yhteydessä järjestetylle The Halloween Masquerade -klubille, mutta siellä en lopulta jaksanut roikkua pitkään, vaikka luvassa olisi ollut mm. Euphoria Borealis ry:n ja Night Visionsin yhteisen Cult of Euphoria -projektin myötä valmistuneita lyhytelokuvia. Lisäksi tarjolla oli maskeerausta pientä materiaalimaksua vastaan, mutta tylsimyksenä en jaksanut asettautua hyvin pian kasvaneen jonon hännille. Olisi toki ollut hauskaa säikäyttää kotona odottava puoliso karmivan hirviönaaman keran.

Festivaaliviikon perjantaina jalkauduin niin ikään Andorrassa järjestetylle Massacred Mayhem -festivaaliklubille. Paikan päällä esitettiin kooste The Texas Chain Saw Massacre (1974) -elokuvan kohtauksista. Moottorisahan jyrinä tuntui tuoleissa asti, ja odotin, että kohta todella saamme vinkuvan terän kanssa riehuvan performanssitaiteilijan eteemme (sellaistakin on nimittäin nähty).

Kylmiä väreitä aiheutti myös runonmuotoisia kauhutarinoita esittävä Kalevi Helvetti (aka Pertti Kurikka). Vampyyriviittoineen vahvasti eläytyvä taitelija tempaisi oitis yleisön mukaansa synkkiin tunnelmiin. Ja tarinoista täytyy vain todeta, että enpä haluaisi nähdä pitkäkyntistä luurankoa sänkyni päädyssä! Kalevi Helvetin runokokoelman (jossa on nähtävästi myös mahtava kuvitus) voi tilata täältä.

Kalevi Helvetti pelotti.

Olutta ja sarjamurhaajakauhua.

Oheistapahtumat olivat piristävä lisä festivaalimeininkiin. Odotan innolla, mitä seuravassa Night Visionissa on luvassa!

Teatterissa

Onneksi kaikki valitsemani näytökset sijaitsivat samassa paikassa, Finnkinon Maxim-elokuvateatterissa. Paikka oli yllättävän pieni, joten tungosta riitti, mutta saleihin mahtui lopulta hyvin porukkaa. Istumapaikoissa olisi tosin voinut olla parantamisen varaa: Näin pätkänä pyrin permannolle saapuessani valitsemaan paikan mahdollisimman edestä, ettei kukaan olisi tullut tielle. Tämä taas aiheutti niskan vääntymisen ongelman. 

Pyrinkin useimissa näytöksissä parvelle, kaikkein etummaisiin penkkeihin, joissa niissäkin kaide peitti hieman häiritsevästi kuvan alareunan. Hieman auttoi, jos otin kengät pois ja istuin jalkojeni päälle, mikä ei näin kondromalasiasta kärsivälle ollut kovin ihanteellista. Pahoittelut siis kaikille, joita tuolissa vääntelehtimiseni mahdollisesti häiritsi.

Teatteria oli koristeltu ihastuttavasti elokuviin liittyvin veistoksin. Ympärillä pyöri samaistuttavan näköistä porukkaa, ja välillä oli kivaa kuunnella sivukorvalla heidän juttujaan. Meno oli ruuhkasta huolimatta rauhallista, ja henkilökunta ystävällistä. 

Ötökkänainen kuoriutuu kotelostaan?

Mark 13 tuijotti uhkaavana aulassa.

Lisäksi aulassa oli myynnissä t-paitoja, DVD:itä, koruja, figuureja ynnä muita ihanuuksia. Omiin kätösiin tarttuikin festivaalin virallinen t-paita sekä The Texas Chain Saw Massacre (1974) -DVD. Olinkin metsästänyt kyseistä elokuvaa pitkään erilaisista videopalveluista. Seuraavana päivänä sainkin kuulla, että elokuvan konnaa, Leatherfacea esittänyt Gunnar Hansen oli juuri kuollut. Melkoinen yhteensattuma. Lieneekö jonkinlaista muisto-ohjelmaa seuraavassa tapahtumassa luvassa?

Matkamuistoja.

Puhelimessa oli jotain häikkää.

 

 

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä näin kolme elokuvaa, joista viimeinen Bite, alkoi 5.00 jälkeen. Ennen elokuvan alkua oli leikkimielinen yleisökilpailu, johon en onneksi osallistunut. Täytyy kyllä ihailla niitä, jotka uskalsivat rohkeasti pelleillä paperimassasta (?) tehdyn pyllyn kanssa. Toivottavasti ei kenellekään jäänyt kovin pahoja traumoja.

Paikan päällä pääsi eläytyään pyllypääksi.

Pisteitä sai antaa uusimmille elokuville.

Kotiin palasin siis vasta aamulla. Nukahdin tietenkin melkein heti sänkyyn päästyäni, olinhan muutenkin univelkainen. Festivaalien päätöselokuva, Miami Connection, olisi periaatteessa kiinnostanut, mutta ehkä ensi kerralla jaksan loppuun asti mukana.

Seuraavissa postauksissa annan näkemistäni elokuvista pienet arviot.

Oopiuminsyöjistä nisteihin

Kirja-arvio: Trippi ihmemaahan: Huumeiden kulttuurihistoria.
Jaakko Hämeen-Anttila
Otava, 2013
237 s. 

Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila toteaa teoksensa Trippi ihmemaahan: Huumeiden kulttuurihistoria johdannossa, että tulee keskittymään asiantuntemuksensa mukaisesti huumeiden (viihde)käyttöön lähinnä länsimaisissa ja arabialais-islamilaisissa kulttuureissa. Rajaus on kieltämättä perusteltu, sillä jo nämä ainekset tarjoavat runsaasti kiinnostavaa purkeskeltavaa. 

Suurimman osuuden teoksessa saavat hasis ja oopiumi.  Molemmilla aineilla on juurensa Lähi-idässä ja niillä ollut ristiriitainen asema islamilaisessa maailmassa: yhtäältä niitä ei oltu viinin tavoin kielletty, toisaalta joidenkin oppineiden mukaan ne olivat päihdyttävyytensä takia verrattavissa alkoholiin. Pakkaa sekoittivat vielä eräät suufit, jotka käyttivät hasista uskonnollisissa rituaaleissa – tosin päämääränä pikemminkin askeesi ja itsekidutus kuin nautinto. Kaiken kaikkiaan kyse oli lähinnä alaluokkaisesta paheesta, johon ei sen ihmeemmin kiinnitetty huomiota. 

Suhtautuminen länsimaissa 1800-luvulla ei tästä juurikaan poikennut: lääkkeinä myytävät hasis ja oopiumi olivat kenen tahansa saatavilla, ja viihdekäyttäjät keskiluokkaa. Hämeen-Anttila kertoo erityisesti siitä, miten kirjailijat kuten Thomas De Quincey ja Fitz Hugh Ludlow kuvailevat kokemuksiaan. Tekstinäytteet olivat kieltämättä mielenkiintoisia ja herättivät halun tutustua kirjoittajien tuotoksiin tarkemmin, mutta toisaalta ne veivät teoksesta turhankin paljon tilaa.

Hämeen-Anttila ottaa kantaa myös huumausainepolitiikkaan: hänen mielipiteensä kriminalisoinnin haitoista tulee hyvin selväksi. William S. Burroughisin Nisti on hänen mukaansa osoitus siitä, miten päihteiden käyttö muuttui pikku hiljaa yhä pakonomaisemmaksi, ja romanttinen kuva huumeidenkäyttäjistä hiipui.

Kaiken kaikkiaan Trippi ihmemaahan on oivallista ja mukaansa tempaavaa luettavaa (meinasin kirjoittaa "koukuttavaa", mutta se olisi ollut jo liian kornia). Tutustu ihmeessä, jos huumeiden historia kiinnostaa vähääkään.

Minä vahingossa joukon demoneja – onko tämä paha?

Elokuva-arvio

Paholaisen portti (1987)
The Gate

Ohj. Tibor Takács

Lapsen viaton uteliaisuus saa synkkiä seurauksia Tibor Takácsin ohjaamassa Paholaisen portissa. Glen kaivaa nörttikaverinsa Terryn kanssa kuopan salaman irrottaman puun kohdalle. Tästä eivät Glenin vanhemmat ilahdu, vaan määräävät pojan täyttämään kuopan. He eivät kuitenkaan osaa aavistaa pahaa, kun lähtevät lomamatkalle jättäen Glenin tämän 15-vuotiaan isosiskon, Alin huomaan. Sitten alkaa tapahtua kummia.

Pian lapset saavat selville, että kyseessä on portti helvettiin. Pienet demonioliot alkavat piinata nuoria, ja Terry saa hevibändin levyn kautta selville, että helvetin maanpäälliseen tulemiseen vaaditaan ihmisuhreja...

Söpöt pikku riiviöt vauhdissa.

Kauhuelokuvaksi Paholaisen portti on ihan katsottava. Lovecraftilaisista vaikutteista kielivät viittaukset "vanhoihin jumaliin" ja esoteeriset piirteet lisäävät kiinnostavuutta. Huumoria elokuvaan tuovat lähinnä miniatyyreiltä näyttävät lystikkäät demonit. Fiktiivisen Sacrifyx-bändin toivoisin ihan oikeastikin olevan olemassa.

Elokuvassa eniten ärsytti  teinimäisyys. Alin kaverit levitaatioleikkeineen eivät tuntuneet tuovan mitään erityistä lisäarvoa tarinaan. Toisaalta isosiskon ja pikkuveljen suhdetta käsiteltiin uskottavasti. Alin on vaikea valita, hengaillako kavereiden kanssa vai huolehtiako pikkuveljestä. Hurjat tapahtuvat lähentävät sisaruksia. Paras hahmo on kuitenkin Terry, joka hämmentää kaveriaan omituisilla nippelitiedoillaan.

Loppuratkaisu ei ole täysin ennalta-arvattava, vaikka itse olisinkin kirjoittanut sen eri tavalla. Yhtään pelottava elokuva ei ollut, eikä edes erityisen raaka. Hieman enemmän gorea, limaa ja hirviöitä olisi lisännyt edes camp-arvoa.

Jos demonit sun muut örkit kiehtovat, leffa on ihan hyvää ajankuluttelua. Vakavaa kauhuelämystä etsivien kannattaa hakea viihteensä muualta.

Hämyinen nahkahousuklubi

Amazon.com

Sarjakuva-arvio: Kick-Ass
Alkuteos: Kick-Ass
Mark Millar (käskirjoitus)
John Romita Jr. (kuvitus)
suom. Leena Hyttinen & Antti Koivumäki
Egmont, 2013
202 s.

Mark Millarin käsikirjoittama ja John Romita Jr:n piirtämä Kick-Ass kertoo teini-ikäisestä Dave Lizewskistä. Pojan varsin yksinkertainen elämä pyörii koulun, nörttikavereiden, tyttöhaaveiden ja sarjakuvien ympärillä. Äiti on kuollut, yksinhuoltajaisä paiskii yötöissä. Mahtaa olla tylsää ja yksinäistä!

Mutta elämä saa dramaattisen käänteen, kun poika päättää ryhtyä esikuviensa mukaiseksi supersankariksi − huolimatta alalle asianmukaisten ominaispiirteiden, kuten traumaattisten lapsuusmuistojen tai poliittisen agendan puutteesta. Alku ei mene ihan suunnitelmien mukaan, mutta Dave ei anna periksi, ja pian hänestä tuleekin oikea nettisensaatio. Alter ego saa kohun myötä joukon omaperäisiä faneja − ja nimen Kick-Ass.

Mutta jääkö sankarimme pelkäksi kissanpelastajaksi, vai onko hänestä kaatamaan kovan luokan gangstereita? Pakka sekoittuu entisestään, kun kuvioon astuu muitakin naamiotyyppejä: Big Daddy, Hit-Girl ja Red Mist. Onkohan heihin edes luottamista...

Hit-Girl dominoi Millarin ja Romitan Kick-Assissä. (Kuva)

En olisi alkujaan uskonut pitäväni Kick-Assistä, mutta tarina on yllättävän koukuttava. Päähenkilön kömpelyys ja tyhmänrohkeus herättävät juuri sopivasti sekä myötähäpeää että sympatiaa. Show'n näyttää silti varastavan Hit-Girl, 10-vuotias tyttö, jonka oma isä (Big Daddy hilpeine oikeistolaisine sutkautuksineen) on kouluttanut taistelemaan. Eipä ihme, että hahmosta on ilmestynyt oma spin-off−sarjakuvansa. 

Kenties huomiota herättävin piirre Kick-Assissä on väkivalta: Veri roiskuu ja silmät pulpahtelevat kuopistaan häpeämättömään tahtiin. Jos mäiske ei kammota, niin suosittelen lukemaan. Eikä tarvitse olla supersankarifani tästä nauttiakseen, päinvastoin: Kick-Ass jos mikä irvailee estoitta sukkahousuhyypiöille. 

Muistakaamme kuitenkin, että totuus on tarua ihmeellisempää.

Tervepä terve taas

Opiskelukiireiden hellittämisen jälkeen nousi jälleen into päivittää tätäkin. Eli lähiaikoina tekstiä luvassa. Tulen mahdollisesti avaamaan sanaisen arkkuni myös TV-sarjoista, sillä niitä minulla kuluu ihan kivasti.

Lisäksi olen harkinnut toisen teemablogin aloittamista, mutta siitä lisää informaatiota myöhemmin, jos on tullakseen. Liiallinen itsekriittisyys ei ole niitä hauskimpia kavereita.

Felipe Dana

Sikamaisen kytän seikkailut

Kuva: antikvariaari.fi

Kirja-arvio: Paska

Irvine Welsh

Alkuteos: Filth

suom. Sauli Santikko

Otava, 1998

393 s.

Irvine Welsh oli minulle aimmin tuttu narkomaaneista kertovan Trainspotting-teoksen kautta. Paskassa ääneen pääsee sen sijaan skotlantilainen rikosylikonstaapeli Bruce Robertson, joka ei epäröi käyttää rumiakaan keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Tarina alkaa sillä, kun musta mies saa surmansa, ja Robertson kollegoineen pestataan tutkimaan tapausta. Paineita murhan ratkaisuun tuo se, että kyseessä on Ghanan suurlähettilään poika, eikä rasismikysymykseltäkään vältytä. Bruce suhtautuu asiaan tylyn kyynisesti; miten käy jokavuotisen Amsterdamin-lomamatkan? Miten kaiken tämän kiireen keskellä lyödä kilpailijat ja saada ylennys rikostarkastajaksi? No, esimerksi kertomalla heistä perättömiä juoruja ja usuttamalla heidät toisiaan vastaan. Vasikat saa laulamaan uhkailemalla ja kiristämällä. Naisilta saa helposti seksiä, kun vain lepertelee heille valheellisia rakkaudentunnustuksia.

Päähenkilöämme vaivaa kuitenkin rikkoutuneet väliit vaimoon ja lapseen, jotka ovat muuttaneet pois. Kovasta ulkokuoresta huolimatta Bruce ei näytä oikein pärjäävän yksin kotona, sillä niinkin yksinkertainen asia kuin pyykinpesu ei luonnistu, joten pitää vain kärsiä huonon hygienian pahentamasta ihottumusta. Tai sitten käydä ostamassa uudet housut. Ikävän voi tukahduttaa muille ilkeilyn lisäksi huumeilla ja prostituoiduilla.

Brucen häikälemätön luonne saikin minut ajoittajin ärtymään. Vaikka päähenkilö ei ihan täydeltä psykopaatilta vaikuttanutkaan, niin jossain vaiheessa aloin jo odottaa, että koska tämä tyyppi saa potkut, joutuu vankilaan tai kuolee. Turhautti myös lukea aina vain uusia kohtauksia seksistä, huumeiden käytöstä ja väkivallasta, kun murhajutun selvittäminen näytti junnaavan paikoillaan. Ja piti oikein ihmetellä, miten muut hahmot olivat niin naiiveja, etteivät nähneet Brucen pahoja vaikuttumia.

Kuitenkin loppua lähestyttäessä Brucen menneisyydestä alkoi paljastua piirteitä, jotka saivat tuntemaan myötätuntoa ja ymmärrystä häntä kohtaan. Nimestään ja tyylilajista huolimatta Paska käsittelee yllättävänkin syvällisiä kysymyksiä.

Teos ei ole järin juonivetoinen, vaan pikemminkin tarina yhden miehen elämästä. Minä-kertomusta tukee päähenkilön elämää ”objektiivisesti” tarkasteleva lapamato (kyllä), joka kertoo mietteitään isäntänsä sisuksista. Enpä ole aiemmin moista narratiivista ratkaisua nähnyt, ja toteutus on kieltämättä hauska. Myös sivuhahmojen toilailuja oli mukava seurata: Pidin erityisesti Brucen pomosta, elokuvakäsikirjoitusta työaikanaan väsäävästä Toalista.

Uskon Paskan olevan viihdyttävää luettavaa niille, jotka pitävät inhorealismista ja hurtista huumorista. Kirja on juuri sopivan pituinen ja helppolukuinen vähemmänkin lukeville. Väkivallasta, rasismista ja seksismistä herkästi ahdistuville en voi teosta suositella.