Sikamaisen kytän seikkailut

Kuva: antikvariaari.fi

Kirja-arvio: Paska

Irvine Welsh

Alkuteos: Filth

suom. Sauli Santikko

Otava, 1998

393 s.

Irvine Welsh oli minulle aimmin tuttu narkomaaneista kertovan Trainspotting-teoksen kautta. Paskassa ääneen pääsee sen sijaan skotlantilainen rikosylikonstaapeli Bruce Robertson, joka ei epäröi käyttää rumiakaan keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Tarina alkaa sillä, kun musta mies saa surmansa, ja Robertson kollegoineen pestataan tutkimaan tapausta. Paineita murhan ratkaisuun tuo se, että kyseessä on Ghanan suurlähettilään poika, eikä rasismikysymykseltäkään vältytä. Bruce suhtautuu asiaan tylyn kyynisesti; miten käy jokavuotisen Amsterdamin-lomamatkan? Miten kaiken tämän kiireen keskellä lyödä kilpailijat ja saada ylennys rikostarkastajaksi? No, esimerksi kertomalla heistä perättömiä juoruja ja usuttamalla heidät toisiaan vastaan. Vasikat saa laulamaan uhkailemalla ja kiristämällä. Naisilta saa helposti seksiä, kun vain lepertelee heille valheellisia rakkaudentunnustuksia.

Päähenkilöämme vaivaa kuitenkin rikkoutuneet väliit vaimoon ja lapseen, jotka ovat muuttaneet pois. Kovasta ulkokuoresta huolimatta Bruce ei näytä oikein pärjäävän yksin kotona, sillä niinkin yksinkertainen asia kuin pyykinpesu ei luonnistu, joten pitää vain kärsiä huonon hygienian pahentamasta ihottumusta. Tai sitten käydä ostamassa uudet housut. Ikävän voi tukahduttaa muille ilkeilyn lisäksi huumeilla ja prostituoiduilla.

Brucen häikälemätön luonne saikin minut ajoittajin ärtymään. Vaikka päähenkilö ei ihan täydeltä psykopaatilta vaikuttanutkaan, niin jossain vaiheessa aloin jo odottaa, että koska tämä tyyppi saa potkut, joutuu vankilaan tai kuolee. Turhautti myös lukea aina vain uusia kohtauksia seksistä, huumeiden käytöstä ja väkivallasta, kun murhajutun selvittäminen näytti junnaavan paikoillaan. Ja piti oikein ihmetellä, miten muut hahmot olivat niin naiiveja, etteivät nähneet Brucen pahoja vaikuttumia.

Kuitenkin loppua lähestyttäessä Brucen menneisyydestä alkoi paljastua piirteitä, jotka saivat tuntemaan myötätuntoa ja ymmärrystä häntä kohtaan. Nimestään ja tyylilajista huolimatta Paska käsittelee yllättävänkin syvällisiä kysymyksiä.

Teos ei ole järin juonivetoinen, vaan pikemminkin tarina yhden miehen elämästä. Minä-kertomusta tukee päähenkilön elämää ”objektiivisesti” tarkasteleva lapamato (kyllä), joka kertoo mietteitään isäntänsä sisuksista. Enpä ole aiemmin moista narratiivista ratkaisua nähnyt, ja toteutus on kieltämättä hauska. Myös sivuhahmojen toilailuja oli mukava seurata: Pidin erityisesti Brucen pomosta, elokuvakäsikirjoitusta työaikanaan väsäävästä Toalista.

Uskon Paskan olevan viihdyttävää luettavaa niille, jotka pitävät inhorealismista ja hurtista huumorista. Kirja on juuri sopivan pituinen ja helppolukuinen vähemmänkin lukeville. Väkivallasta, rasismista ja seksismistä herkästi ahdistuville en voi teosta suositella.