Skeptinen pappi ei hevillä manaa

Kirja-arvio: Manaaja




William Peter Blatty
Alkuteos: The Exorcist
suom. Matti Kannosto
Tammi, 1972
320 s.



Willam Peter Blattyn Manaajaa ei ollut helppo lähestyä, olihan tarina aiemmin tuttu samannimisestä, vuonna 1973 ilmestyneestä William Friedkinin ohjaamasta elokuvasta. On selvää, että kirjaa tuli alusta asti peilauttua elokuvaa vasten, ja aika hyvin yksityiskohdat toisiaan seurasivatkin.

Kertomus siis alkaa siitä, kun Irakissa arkeologisilla kaivauksilla oleva isä Lankester Merrin päättää jotain pahaa aavistaen palata Yhdysvaltoihin. Hän palaa tarinaan tosin vasta paljon myöhemmin, sillä seuraavaksi siirrytään seuraamaan kuuluisan näyttelijättären, Chris MacNeilin ja tämän Regan-tyttären elämää. Perhe tuntuu elävän onnellisesti avioeron varjosta huolimatta. Ja ovathan Chrisin apuna palvelijat Karl ja Willie sekä Reganin kotiopettajatar Sharon. 12-vuotias Regan alkaa kuitenkin yllättäen käyttäytyä omituisesti ja levottomasti, hänen sänkynsä heiluu, ja tavarat lentelevät ympärilleen itsekseen. Mistään normaaleista murrosiän oikuista ei ole kysymys. Lääkärit eivät lukuisista tutkimuksista huolimatta saa selville, mikä tyttöä vaivaa. Menneisyyden ikävästä tapahtumasta johtuen Chris ei kuitenkaan halua tytärtään sairaalahoitoon. Viimeisenä toivonaan hän päättää pyytää papin apua. Voisiko tyttö olla riivattu?

Kirjan kiinnostavin hahmo onkin psykiatri ja jesuiittapappi isä Damien Karras. Synkeä Karras ei noin vain sulata ajatusta riivauksesta, vaan tutkii Reganin oireita kriittisellä tiedemiehen otteella. Karrasin pohdiskelu ja selvitystyö haukkaakin ison osan kertomuksesta. Blatty näyttää perehtyneen hyvin siihen, miten tiukat kriteerit katolinen kirkko on riivaustapauksen tunnistamiselle asettanut. Lisäksi kirjassa luodaan katsaus mustiin messuihin, noituuteen ja saatananpalvontaan. Näistä ilmöistä esitettävien "tietojen" todenmukaisuus on kyllä jätettävä omaan arvoonsa. 

Lopulta Karras saa kuin saakin Vatikaanilta luvan manausrituaaliin - ja avukseen kokeneen isä Merrinin. Itse rituaalin kuvaukselle ei kuitenkaan jätetä kirjassa paljon tilaa, vaikka sen kerrotaankin kestävän useamman päivän ajan. Ja tässä teos häviääkin leffalle, jossa dramaattiset manauskohtaukset olivat erityisen mieleenpainuvia. Myös etsivä Kindermanin tutkimukset olisi voitu elokuvan tavoin jättää taka-alalle. Kirja toi esiin kuitenkin paljon asioita, joita elokuvaversiossa ei olisi tullut ajatelleeksikaan - tai jotka muuten olivat jääneet hämärän peittoon.

Manaajan taustasta on todettava, että Blatty sai siihen idean Roland Doen riivaustapauksesta. Mikäli en väärin muista, luin aikoinaan jostain, että Blattyn uskonnollisuus inspiroi kirjan kirjottamiseen. Totta tai ei (minua saa tarpeen tullen korjata), hän ei saarnaa tai tyrkytä uskonnollisia näkemyksiä. Ateisti Chris ei yllättäen muutu uskovaiseksi, vaikka näyttää jonkinlaisen mystisen maailmankatsomuksen lopulta hyväksyvän. Papit eivät ole tarinassa puhtoisia ihmeidentekijöitä, vaan hyvin inhimillisiä.

Toiminnallisesta kauhusta pitävät saattavat kirjan parissa tylsistyä. Sen sijaan uskonnollisista kysymyksistä ja ilmiöistä kiinnostuneille teos voi tarjota hyytäviä ja jännittäviä hetkiä.

Tämän teoksen luin osana vuoden 2016 Helmet-lukuhaastetta. Täytetty kohta: 44. Kirjassa joku kuolee