Janne Villa: Hengellinen väkivalta (kirja-arvio)

Janne Villa: Hengellinen väkivalta. 312 s. Kirjapaja, 2013.

www.adlibris.com/fi

Teologi, toimittaja ja terapeutti Janne Villan teos Hengellinen väkivalta on puheenvuoro uskonnollisten yhteisöjen uhreiksi joutuneiden puolesta. Teos sisältää runsaasti yleistietoa suomalaisista uskontokunnista, joissa näitä väärinkäyttötapauksia on ilmennyt. Kirja toimii myös selviytymisoppaana uhreille ja heidän läheisilleen. Takakannessa teosta kuvaillaan ”uskonnollisena kuluttajanvalistuksena”, joten luettavaa riittää myös omaa vakaumusta etsiville. Äänensä teoksessa saavat uhrien ja heidän omaistensa lisäksi aiheeseen perehtyneet teologit, psykoterapeutit, psykiatrit sekä erilaisten järjestöjen edustajat.

Hengellisen väkivallan monimuotoisuus

Hengellinen väkivalta voi Villan mukaan olla fyysistä, henkistä tai seksuaalista, ja sille on ominaista uskonnollinen ulottuvuus: uhria voidaan esimerkiksi pelotella helvettiin joutumisella tai yhteisöstä erottamisella, ja hänen henkilökohtaista elämämäänsä voidaan säädellä niin terveydenhoidon kuin ihmissuhteidenkin osalta. Teoksessa kerrotaan pääasiassa uskonnollisten lahkojen ja liikkeiden kuten helluntailaisuuden, lestadiolaisuuden ja Tapani Koivuniemen uskonlahkon sisällä tapahtuneista väärinkäytöksistä. Luterilainen kirkkokaan ei jää vaille huomiota, kun käsitellään sen piirissä toimineita henkiparantajia sekä Suomen Lähetysseuran Taiwanin lähetyskentällä sattuneita lapsiin kohdistuneita hyväksikäyttötapauksia. Kaikkein julmimpien tapausten yksityiskohtainen kuvailu heti ensimmäisessä luvussa herättääkin kysymyksen, pudottaako se alkuunsa kaikkein herkimmät lukijat. Toisaalta on hyvä tehdä selväksi, miten vakavasta asiasta on kyse.

Villa huomauttaa, että selvää määritelmää hengellisestä väkivallasta ei kuitenkaan ole. Voidaan esimerkiksi kysyä, missä määrin kielteinen suhtautuminen naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen, sekä uskonnollisten lentolehtisten ”tyrkyttäminen” on sellaista. Olisin ollut kiinnostunut lukemaan enemmän näistä rajojen määrittelyistä, sillä edeltävät aiheet ovat hyvin ajankohtaisia. Toki näiden kysymysten käsittelystä voisi syntyä ihan omakin kirjansa.

Villa kritisoi myös uskontoon äärimmäisen kielteisesti suhtautuvia asenteita, joiden kannattajiksi hän mainitsee Richard Dawkinsin sekä Erkki Tuomiojan. Hän huomauttaa, että väkivaltainen uskonnon tukahduttaminen Neuvostoliitossa, Kiinassa ja Pohjois–Koreassa ei ole tuottanut ”kestävää tulosta”. Nähdäkseni ateismi ei kuitenkaan ollut kyseisissä tapauksissa päämäärä itsessään, vaan uskonnon syrjäyttäminen kommunismin tieltä. Lisäksi Villa kirjoittaa: ” Suvivirren ja joulukuvaelman kieltäminen ei liioin tuota sen terveempiä kansalaisia kuin näiden sieluakohottavien perinteiden jatkaminen." Hän jättää huomiotta ne kannanotot, joissa näiden perinteiden kieltämistä ei perustella niinkään niiden ”haitallisuudella” kuin katsomusten tasa-arvon

turvaamisella.

Johtaja ja muu yhteisö vallankahvassa

Teoksessa korostuu lahkojen ja liikkeiden johtajien, ”gurujen” henkilökohtaiset ominaisuudet hengellisen väkivallan aiheuttajina: miellyttävästä ulkokuorestaan huolimatta tällainen auktoriteetti on empatiakyvyiltään rajoittunut, vallanhimoinen, sekä taitava manipuloija. Persoonallisuushäiriöt, kuten psykopatia ja narsismi, katsotaan merkittäviksi syiksi näiden gurujen toimintaan. Mielestäni on muistettava, että persoonallisuuden ja mielenterveyden häiriöiden kirjo on laaja, ja niiden piirteissä sen verran yhtäläisyyksiä, että suoria johtopäätöksiä kaikista karismaattisista johtajista ei voi vetää. Psykopatia mainitaan kirjassa muutenkin turhan monta kertaa, kun oltaisiin voitu myös pohtia, voiko pahaa tekevä johtohahmo olla myös täysin vilpitön ja hyvää tarkoittava tekemisissään.

Erityisen ongelmallisena hengellisissä väkivaltatapauksissa Villa pitää sitä, miten yhteisön muut jäsenet saattavat torjua uhrin avunpyynnöt tyystin: etenkin väkivallantekijälle läheiset ihmiset eivät välttämättä osaa suhtautua syytettyyn ystäväänsä kriittisesti, vaan syyllistävät uhria valehtelusta ja koko yhteisön mustamaalaamisesta. Villa peräänkuuluttaakin kritiikin ja avoimuuden lisäämistä uskonyhteisöjen sisällä, jotta vaikeat asiat voitaisiin selvittää, ja yhteisön hyvinvointia ylläpitää. Villa katsookin, että terve, positiivinen uskonnollisuus on hyvä turva mielenterveydelle, ja terapian lisäksi oiva apukeino hengellisen väkivallan aiheuttamien traumojen parantamiseen.

Kirjan viimeisessä luvussa neuvotaankin, miten uhrit voivat hakea apua vaikeaan tilanteeseen ja selviytyä ikävien kokemuksien painamasta taakasta. Myös uhrien läheisiä opastetaan auttamaan. Ohjeet ovat mielestäni selkeitä, kattavia ja rohkaisevia.

Lopuksi

Kirjan lukemista hieman häiritsi se, että luvut eivät muodostaneet tarpeeksi yhtenäisiä kokonaisuuksia, vaan asioita käsiteltiin hajanaisesti useissa eri (ala)luvuissa. Samojen asioiden toistoa oli myös liikaa. Vaikutelma kirjasta oli kuitenkin pääasiassa positiivinen. Erityisesti eri uskonnollisia lahkoja ja liikkeitä koskeneet kuvaukset olivat mielestäni kiinnostavia. Aiheen avoin käsittely on arvokasta työtä. Niin uskonnollisten kuin maallistenkin yhteisöjen ja instituutioiden on hyvä pitää yllä rakentavaa krittiisyyttä ja avointa vuoropuhelua. Kauneinkaan lintukoto ei ole aina sitä miltä se näyttää – ulkoa- tai sisältäpäin.