Chucky-traumojen läpikäyntiä

Child's Play -elokuvasarjan 2- ja 3-osat saivat vuosia sitten ala-asteikäisen minän kauhistumaan varpaita myöten. Aikuisiällä tuli sittemmin nähtyä myös sekä Bride of Chucky että se pahamaineinen ensimmäinen leffa. Vaikka ne eivät elokuvina järin pelottavia olleet, herättivät ne jotain syvälle sisälle jääneitä muistoja ja kauhun tuntemuksia. Ja silloin tällöin Chucky ilmestyi yhä painajaisiin.

Pitkään ajattelin, että paras pysyä erossa niistä lopuista filmatisoinneista, mutta hiljattain kissamainen uteliaisuus voitti. Ja katsoin saman illan ja yön aikana sekä Seed of Chuckyn että Curse of Chuckyn. Eikä tullut pahoja unia. Vielä. Itse asiassa nyt tuntuu, että trauma on ohi, ja voisin hyvin ottaa tänne jopa oman Chucky-nuken asustelemaan. Ehkä. 

Arviot, olkaapa hyvät.

Seed of Chucky

Komedia, kauhu
Ohjaaja: Don Mancini
USA
Vuosi: 2004
Kesto: 87 min

Muistikuvani Bride of Chuckyn lopusta ovat hatarat, mutta aivan oikein oli jäänyt mieleen, että lapsenhan ne Chucky (Brad Dourif, ääni) ja Tiffany (Jennifer Tilly, ääni) olivat saaneet aikaan. Jo heti elokuvan alussa ilmestyvä pienokainen "Shitface" (Billy Boyd, ääni) on tosin vanhemmistaan poiketen varsin hellyyttävä, punapäinen, suurisilmäinen ja kiltti otus. Sillä välin elottomat iskä ja äiskä ovat päässeet leffatähdiksi itseään esittävän Tillyn kanssa. Shitface löytää kuin löytääkin vanhempansa Hollywoodista ja herättää heidät henkiin voodoo-amuletilla. Tiffany ja Chucky tosin ajautuvat alkuhuuman jälkeen kiistaan lapsen kasvatuksen pelisäännöistä - ja pienokaisen sukupuolesta: Äiti puhuu Glenda-tyttärestä ja isä Glen-pojasta.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että nukkeperheen jäsenet ovat, noh, nukkeja. Ja koska Glenille/Glendallekin pitäisi löytää jostain ihmiskeho johon sielunsa noitua, päättävät vanhemmat "keinosiementää" Jennifer Tillyn Chuckyn siemennesteellä...

Glen tai Glenda - tämä tappajanukkien lapsi on ihan söpö.

Seed of Chucky on selvästi Chucky-elokuvista komediapainotteisin - ja heikoin, se kun ei ole sen ihmeemmin pelottava kuin hauskakaan. Elokuva olisi voinut olla hivenen parempi ilman "Chuckystä ja Tiffanystä tehdään elokuvaa" -kuviota. Ja Jennifer Tilly on toki sympaattinen esiintyjä, ja hänen itseironiansa on niitä harvoja edes vähän hauskoja asioita leffassa, mutta en silti lämmennyt sille, että hän näyttelee tässä itseään Chuckyn ja Tiffanyn jahdattavana. Olisi edes ollut kokonaan toinen, kuvitteellinen roolihahmo. Don Mancinin olisi vain pitänyt pysyä erossa näistä liiallisista mukahauskoista hairahduksista. Pieni humoristisuushan ei sinänsä Chucky-leffoissa haittaa.

Curse of Chucky

Kauhu
Ohjaaja: Don Mancini
USA
Vuosi: 2013
Kesto: 97 min

Siinä missä Seed of Chucky oli liiaksi huonon komedian puolelle eksynyt harha-askel, Curse of Chuckyssä nukkepaholaisemme palaa juurilleen. Elokuvan alussa Sarah (Chantal Quesnelle) ja hänen pyörätuolin kanssa kulkeva aikuinen tyttärensä Nica (Fiona Dourif) saavat salaperäisen postilähetyksen, punatukkaisen itseään "Chuckyksi" kutsuvan Good Guys -nuken (Brad Dourif, ääni). Katsojat arvaavatkin heti, miten suuri virhe Sarahilta on heittää muovinen kaveri roskiin. Kun Nican sisko Barb (Danielle Bisutti) saapuu perheineen tämän luo heidän äitinsä hautajaisiin, tietää se vain lisää verijuhlia Chuckylle. Nica joutuu pyörätuoliin sidottuna taistelemaan murhanhimoista nukkea vastaan, ja saapahan tietää myös sen, mikä yhteys sarjamurhaaja Charles Lee Rayllä (Dourif) on hänen perheeseensä.

Seed of Chucky käyttää paljon klassisia kauhukliseitä: suuri, synkkä talo syrjäisessä ja pimeässä ympäristössä, kumiseva kaappikello, illallishetki kynttilänvalossa, katkeilevat sähköt, veitseen peilautuvat kasvot... Elokuvassa olikin sykähdyttävintä seurata hahmojen epätoivoa ja Chuckyn kunnon vanhanaikaista raakuutta. Nica oli päähenkilönä hyvin miellyttävä, lämmin ja inhimillinen. Hänen puolestaan sai todella jännittää ja toivoa parasta.

Tunnelma Curse of Chuckyssä on aavemainen.

Moitteita täytyy tosin antaa itse Chucky-nukesta. Tietokone-efektein tehdyt kasvonilmeet olivat liian teennäisiä. Onhan nukkemainen jähmeys yksi pelottavimpia piirteitä Chuckyssä! On hienoa, että mukana oli jälleen lapsihahmo, Nican siskontyttö Alice (Summer H. Howell), mutta tämän ja Chuckyn keskinäistä vuorovaikutusa oli liian vähän. Tarina olisi ollut muutenkin jännittävämpi, jos tapahtumien kulku olisi kestänyt pidempään kuin vain yhden yön. 

Tappajanukke vai ilkikurinen pikkutyttö?

Curse of Chucky on joka tapauksessa pieni toivonpilkahdus tulevien Chucky-leffojen suhteen. Jatkoa pitäisi nimittäin lopun perusteella tulla. Seuraava näitä nukkekauhuja liian nuorena katsova sukupolvi on jo tuhon tiellä...

Night Visions: Back to Basics 2016

Muutama viikko sitten tuli jälleen käytyä Night Visions -festivaaleilla. Valitettavasti tuliaisina toin kaiken kivan sälän lisäksi myös harvinaisen sitkeän flunssan, minkä vuoksi tämän päivityksen kirjoittaminen viivästyi. Ei sillä, etteikö kaikenlainen ämpyily, vatulointi ja prokrastinointi olisi muutenkin haittaamassa blogin päivittämistä.

Noitia ja narikoita

Mutta asiaan. Laadin ohjelmani festivaaleille sen enempää miettimättä siten, että kävisin välillä Turussa opiskelun merkeissä, ja osallistuisin sitten lopun all-nighteriin. Se ei ehkä ollut ihan fiksuin ratkaisu, vielä kun joutui kävelemään paljon ympäriinsä, sillä esityspaikat olivat tällä kertaa melko kaukana toisistaan. Älypuhelimen ja sen myötä karttaohjelman puute ei yhtään auttanut asiaa. Joka tapauksessa ehdin varata hyvissä ajoin lipun keskiviikon The Witch -näytökseen, joka oli muuten Pohjoismaiden ensi-ilta. Ja tietenkin loppuunmyyty lisänäytöstä myöten.

Esityspaikkaan, Gloriaan saapuessani selvisi, että reput ja muut kassit oli jätettävä narikkaan. Ja minullahan niitä oli, sillä olin menossa samana iltana Turkuun. Sisällä salissa tajusin, että minultahan jäi eväät yhteen kassiin. Olin vielä syönyt päivät huonosti, joten rohkaistuin hakemaan ne narikasta. Ihan liikaa sähläystä.

Black Phillip -vuohi esiintyy The Witchissä

  

Robert Eggersin ohjaama The Witch osoittautui hyvin onnistuneeksi tekeleeksi, vaikka elokuvan vanhahtava englannin kieli sai välillä putoamaan kärryiltä. Elokuva siis kertoo puritaaniperheestä, joka joutuu eroon uskonnollisesta yhteisöstään ja muuttamaan keskelle ei-mitään, jossa sitten alkaa tapahtua kummia. Perheenjäsenet alkavat syyttää toisiaan noituudesta, koska hei, mistä muusta huono onni voisi johtua? Tämä elokuva pitää katsoa joskus DVD:ltä uudestaan, sillä tästä katsontakerrasta jäi paljon pureksimatta, ja onhan noituus hyvin kiinnostava ilmiö.

Cannibal Holocaust ei jätä ketään kylmäksi

Perjantaina koittikin jännät paikat, sillä sain tepastella jälleen Gloriaan, jossa näytettiin hurja ja pahamaineinen Cannibal Holocaust ensimmäistä kertaa valkokankaalla Suomessa. Eikä siinä vielä kaikki: Itse elokuvan ohjaaja, Ruggero Deodato, oli näytöksessä vieraana! Häneltä sai pyytää nimmaria, jota meninkin oitis jonottamaan, kun herra ennen elokuvan alkua saapui aulaan. Ojensin tärisevin kätösin Huuto.netistä ostamani DVD-julkaisun, jonka ohjaaja sitten signeerasi. 76-vuotias herra (jolla on muuten samana päivänä synttärit kuin minulla) oli yllättävän hoikka ja pienikokoinen, mutta ikäisekseen todella reippaan oloinen ja sosiaalinen.

Cannibal Holocaust -DVD Ruggero Deodaton nimmarilla.

Elokuvan jälkeisessä Q&A-osiossa hän olikin hyvin puhelias. Deodato kertoi yleisölle niin Cannibal Holocaust -elokuvan taustalla olevasta inspiraatiosta (Mondo Cane) kuin sen aiheuttamista juridisista ongelmista ja erikoisista lavastusratkaisuistakin. Niin, sitä seipään varassa roikkuvaa tyttöä ei oltu oikeasti seivästetty, kuten pelättiin, vaan kyseessä oli halpa tehoste. Illuusiot purivat hysteerikkoihin kuin elokuvan kannibaalit uhreihinsa. 

Säihkysääri Gloriassa

Nyt sattu Juhaa leukaan!

En ala tässä julkaisussa Cannibal Holocaustia sen enempää arvioimaan, sillä ajattelin kirjoittaa aiheesta pidemmän artikkelin jossain vaiheessa. Todettakoon kuitenkin, että näin elokuvan toista kertaa elämässäni, ja kyseessä on yksi harvoista leffoista, jotka ovat onnistuneet järkyttämään minua ihan näin aikuisiälläkin. En tiedä, tulenko koskaan turtumaan kohtaukseen, jossa aviorikoksen tekijää rangaistaan.

Intiaanit vievät päänahkasi! (Ja syövät aivosi)

Kannibaaliteema jatkui lauantaina iltapäivällä, jolloin oli vuorossa Z.  Craig Zahlerin Bone Tomahawk (2015). Minulla ollut juuri mitään ennakko-odotuksia elokuvan suhteen, katsoinpahan vain IMDb:stä, että kyseessä on länkkärityylinen kauhu melko hyvillä pisteillä, joten ohjelmaan vaan. Nimekkääseen näyttelijäkaartiin kuuluvat muun muuassa Kurt Russell, Patrick Wilson, Matthew Fox ja Richard Jenkins, jotka lännensankareina lähtevät pelastamaan intiaanien sieppaamia ihmisiä. Elokuvassa hyödynnettään hurjia legendoja intiaaneista päänahanleikkaajina, ja harjoittaapa tämä heimo myös ihmissyöntiä. Yhtymäkohtia Cannibal Holocaustiin siis löytyy, mutta todettakoon jälkimmäisen hyväksi, että siinä alkuperäisasukkaat esitetään huomattavasti inhimillisempinä, kun taas Bone Tomahawkin intiaanit ovat melko yksiuloitteisia, karjuvia hirviöitä, joita ei edes yritetä ymmärtää, vaikka yhden siepatuista kerrotaankin häpäisseen heimon hautausmaan. Tästä huolimatta elokuva on nykykauhuksi kelvollinen tekele. 

Taidetta Bone Tomahawkin hengessä

Kävinpä muuten myös ennen elokuvan alkua Dubrovnikissa järjestetyllä leffakirppiksellä, josta mukaan tarttui The New York Ripper (1982),  Profondo Rosso (1975), The Manson Family (1997) sekä Opera (1987). 

Tuliaisia

Odottamista, aina vaan kannibaaleja sekä viehättävä ruumis

Edelllisen elokuvan jälkeen poikkesin syömässä ja katsomassa Game of Thrones -näyttelyn. Sitten menin Dubrovnikiin istumaan ja täyttämään ristikoita, sillä seuraava elokuva, Cannibal Holocaustin toinen näytös, alkoi vasta tuntien kuluttua. Olisi kaiketi pitänyt käydä katsomassa joku pätkä vielä siinä välissä, mutta budjetti ei antanut myöten. Sen sijaan parilla eurolla lähti Fangoria-numero mukaan. Ja piti siinä vähän kahviakin ja portteriakin lipittää ajan kuluksi. Toivoisin muuten, että baareissa ja kahviloissa olisi useammin valikoimissa tummapaahtoista kahvia, eikä vaan sitä vaaleaa kuravelliä, jota vatsani ei niin hyvin siedä. 

Röh, röh, röh!

Odotus kuitenkin palkittiin, kun pääsin jälleen ihastelemaan kannibaaleja ja kuuntelemaan Deodaton juttuja, aihe kun kiinnostaa minua myös akateemisesti. En kuitenkaan itse keksinyt mitään sen ihmeempää kysyttää. Tai en ainakaan rohjennut avata suutani. Ihmetykseni aiheet toki liittyvät enemmän käsikirjoitukseen. Mutta kuten aiemmin totesin, tästä lisää myöhemmin. 

Deodatolla riitti asiaa.

Seuraavaksi olin ostanut lipun Nina Foreveriin (2015). Tämä Ben ja Chris Blainen ohjaus oli minulle melkoinen pettymys. Elokuvassa pariskunnan sängystä kaivautuu miehen entinen, auto-onnettomuudessa kuollut tyttöystävä. Leffa alkoi ihan kiinnostavasti, mutta muuttui lopulta pitkäveteiseksi, enkä ymmärtänyt, mikä idea siinä lopulta oli. Lähinnä se näytti astetta seksahtavammalta Tim Burtonin luomukselta. 

Kiduttajia ja amppareita

Lex Ortegan Atroz (2015) oli puolestaan karua ja kyynistä viihdettä, jonka päähenkilön, Goyon (Ortega) maailmaa kuvataan vanhan videokameran läpi. Poliisien löytämistä nauhoista näkyy, miten Goyo kiduttaa ja raiskaa uhrejaan sairaalla tavalla. Ja toisaalta viranomaisten hallussa on myös video, joka valottaa miehen tekojen brutaaleja taustoja. Elokuva oli toki vähän liiankin överi ja epäuskottava, mutta toisaalta voidaan miettiä, miten paljon maailmalla tapahtuu sellaisia karmeita asioita, joista emme tule koskaan tietoisiksi. 

Viimeisen elokuvan, Benni Diezin ohjaaman Stungin (2015) olin valinnut lähinnä siksi, että siinä esiintyy Lance Henriksen. Kulttinäyttelijä olikin erikoistehoisteilla hyvin luotujen ampiaisten ohella parasta tässä leffassa, muuten kyseessä olikin melko keskinkertainen kauhukomedia. Ainakin tässä osattiin mässäillä ötökkäpelolla selvästi paremmin kuin viime syksynä näkemässäni Bitessa (2015). Paikalla ollut ohjaaja Diez muuten kertoi, että elokuva on saanut innoitusta ja vaikutteita Aliensista (1986), jossa Henriksen niin ikään esiintyi. 

Kaverukset Dubrovnikin edustalla

Lisäksi on todettava, että olipa Night Visions jälleen järjestänyt hauskan kilpailunkin. Eihän siinä voinut olla nauramatta, kun aikuiset ihmiset leikkivät keskenään kamppailevia apinoita ja leijonia. Jään jälleen odottelemaan syksyn festareita.