Raja jonka Lars ylitti

The House that Jack Built
Rikos, draama, kauhu
Ohjaaja: Lars von Trier
Tanska, Ranska, Ruotsi, Saksa, Belgia
Vuosi: 2018
Kesto: 152 min

Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinia (1971) syytettiin aikoinaan nuorison yllyttämisestä väkivaltaan. Nykyään juuri kukaan ei kehtaa esittää, että jollain yksittäisellä elokuvalla olisi raakuuksiin niin suoraa syy-seuraus-yhteyttä. Puhutaan pikemminkin esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan normalisoinnista tai arvostellaan "halpoja" shokkikeinoja. 

Onko tällainen kritiikki Lars von Trierin The House that Jack Builtin kohdalla oikeutettua? Meneekö se jopa tabujen rikkomisesta tunnetulta ohjaajalta liikaa eksploitaation puolelle?

Elokuvan päähenkilö on insinööri Jack (Matt Dillon), jolla naksahtaa päässä. Eräänä päivänä hän vain saa tarpeekseen kyytiin tunkeutuneesta ärsyttävästä liftarista ja päästää tämän päiviltä. Siitä alkaa hänen pakonomainen tappamiskierteensä. Mutta kun pelkkä tappaminen ei riitä, alkaa Jack ottaa ruumiista eräänlaisia taidevalokuvia ja lähettää niitä lehdistölle.

Tappaminen tuottaa Jackille (Matt Dillon) mielihyvää.

Tarinaa kuljettaa Jackin ja Vergen (Bruno Ganz) välinen vuoropuhelu. Jack tilittää Vergelle tekojaan, mutta pikemminkin ylpeästi kuin katuvasti, eikä hän piittaa Vergen moraalisista huomioista pätkän vertaa. Jackin ja Vergen dialogi ja heidän keskinäinen jännitteensä ei muodostu aivan yhtä kiinnostavaksi kuin Joen ja Seligmanin vastaava von Trierin Nymphomaniacissa (2013). Asiaa selittänee osittain se, että kuten elokuvan lopussa selviää, Verge on jotain aivan muuta kuin Jack.

Jackin tilinteko on kuin sarjamurhaajan tunnustuksen ja länsimaisen historian luennon sekoitus. Jack vertaa tekojaan taiteiljoiden pyrkimyksiin luoda aina vain suurempaa, kauniimpaa ja mahtavampaa. Hän katsoo myös, että ihmiset voivat olla joko petoja tai saaliita, ja selviytyäkseen on oltava peto. Näin ollen Jack yhdistää Maslow'n tarvehierarkian alimman ja ylimmän tason: tappamisella hän tyydyttää eläimelliset henkiinjäämisen viettinsä ja "ruumistaiteella" tarpeet ilmaista itseään luovasti. Muilla Maslow'n hierarkian tasoilla – turvallisuudella, rakkaudella ja sosiaalisella hyväksynnällä – ei ole ole Jackille väliä, koska hän on psykopaatti.

The House that Jack Built onnistuu hiipimään ovelasti katsojan ihon alle, kun katsoja toivoo, ettei Jack jäisi kiinni. Elokuva käyttää näin hyväkseen ihmisen empatiakykyä – sitä samaa empatiakykyä, jonka puutteesta psykopaatteja syytetään. Harva tietenkään oikeassa elämässä haluaisi sarjamurhaajan pääsevän pakoon, mutta Lars von Trierin kaltaisten ohjaajien asiosta tällainenkin ristiriitainen ja outo kokemus on mahdollista.

Joten vastatakseni alkuperäiseen kysymykseen, The House that Jack Built poikkeaa hyvin monin tavoin tavanomaisesta eksploitaatiosta, mikäli sellaisesta voidaan edes puhua. Elokuva on kuin kiero psykologinen peli, joka testaa katsojan kykyä käsitellä maailman mielettömyyttä. Eikä mikään ole niin mieletöntä kuin alhaisten ja raakalaismaisten tekojen perustelu jollain suurella ja ylevällä. Mutta tällaisiksi me ihmiset olemme kehittyneet – älykkäiksi olennoiksi, jotka ovat kuitenkin viettien armoilla.

Chucky-traumojen läpikäyntiä

Child's Play -elokuvasarjan 2- ja 3-osat saivat vuosia sitten ala-asteikäisen minän kauhistumaan varpaita myöten. Aikuisiällä tuli sittemmin nähtyä myös sekä Bride of Chucky että se pahamaineinen ensimmäinen leffa. Vaikka ne eivät elokuvina järin pelottavia olleet, herättivät ne jotain syvälle sisälle jääneitä muistoja ja kauhun tuntemuksia. Ja silloin tällöin Chucky ilmestyi yhä painajaisiin.

Pitkään ajattelin, että paras pysyä erossa niistä lopuista filmatisoinneista, mutta hiljattain kissamainen uteliaisuus voitti. Ja katsoin saman illan ja yön aikana sekä Seed of Chuckyn että Curse of Chuckyn. Eikä tullut pahoja unia. Vielä. Itse asiassa nyt tuntuu, että trauma on ohi, ja voisin hyvin ottaa tänne jopa oman Chucky-nuken asustelemaan. Ehkä. 

Arviot, olkaapa hyvät.

Seed of Chucky

Komedia, kauhu
Ohjaaja: Don Mancini
USA
Vuosi: 2004
Kesto: 87 min

Muistikuvani Bride of Chuckyn lopusta ovat hatarat, mutta aivan oikein oli jäänyt mieleen, että lapsenhan ne Chucky (Brad Dourif, ääni) ja Tiffany (Jennifer Tilly, ääni) olivat saaneet aikaan. Jo heti elokuvan alussa ilmestyvä pienokainen "Shitface" (Billy Boyd, ääni) on tosin vanhemmistaan poiketen varsin hellyyttävä, punapäinen, suurisilmäinen ja kiltti otus. Sillä välin elottomat iskä ja äiskä ovat päässeet leffatähdiksi itseään esittävän Tillyn kanssa. Shitface löytää kuin löytääkin vanhempansa Hollywoodista ja herättää heidät henkiin voodoo-amuletilla. Tiffany ja Chucky tosin ajautuvat alkuhuuman jälkeen kiistaan lapsen kasvatuksen pelisäännöistä - ja pienokaisen sukupuolesta: Äiti puhuu Glenda-tyttärestä ja isä Glen-pojasta.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että nukkeperheen jäsenet ovat, noh, nukkeja. Ja koska Glenille/Glendallekin pitäisi löytää jostain ihmiskeho johon sielunsa noitua, päättävät vanhemmat "keinosiementää" Jennifer Tillyn Chuckyn siemennesteellä...

Glen tai Glenda - tämä tappajanukkien lapsi on ihan söpö.

Seed of Chucky on selvästi Chucky-elokuvista komediapainotteisin - ja heikoin, se kun ei ole sen ihmeemmin pelottava kuin hauskakaan. Elokuva olisi voinut olla hivenen parempi ilman "Chuckystä ja Tiffanystä tehdään elokuvaa" -kuviota. Ja Jennifer Tilly on toki sympaattinen esiintyjä, ja hänen itseironiansa on niitä harvoja edes vähän hauskoja asioita leffassa, mutta en silti lämmennyt sille, että hän näyttelee tässä itseään Chuckyn ja Tiffanyn jahdattavana. Olisi edes ollut kokonaan toinen, kuvitteellinen roolihahmo. Don Mancinin olisi vain pitänyt pysyä erossa näistä liiallisista mukahauskoista hairahduksista. Pieni humoristisuushan ei sinänsä Chucky-leffoissa haittaa.

Curse of Chucky

Kauhu
Ohjaaja: Don Mancini
USA
Vuosi: 2013
Kesto: 97 min

Siinä missä Seed of Chucky oli liiaksi huonon komedian puolelle eksynyt harha-askel, Curse of Chuckyssä nukkepaholaisemme palaa juurilleen. Elokuvan alussa Sarah (Chantal Quesnelle) ja hänen pyörätuolin kanssa kulkeva aikuinen tyttärensä Nica (Fiona Dourif) saavat salaperäisen postilähetyksen, punatukkaisen itseään "Chuckyksi" kutsuvan Good Guys -nuken (Brad Dourif, ääni). Katsojat arvaavatkin heti, miten suuri virhe Sarahilta on heittää muovinen kaveri roskiin. Kun Nican sisko Barb (Danielle Bisutti) saapuu perheineen tämän luo heidän äitinsä hautajaisiin, tietää se vain lisää verijuhlia Chuckylle. Nica joutuu pyörätuoliin sidottuna taistelemaan murhanhimoista nukkea vastaan, ja saapahan tietää myös sen, mikä yhteys sarjamurhaaja Charles Lee Rayllä (Dourif) on hänen perheeseensä.

Seed of Chucky käyttää paljon klassisia kauhukliseitä: suuri, synkkä talo syrjäisessä ja pimeässä ympäristössä, kumiseva kaappikello, illallishetki kynttilänvalossa, katkeilevat sähköt, veitseen peilautuvat kasvot... Elokuvassa olikin sykähdyttävintä seurata hahmojen epätoivoa ja Chuckyn kunnon vanhanaikaista raakuutta. Nica oli päähenkilönä hyvin miellyttävä, lämmin ja inhimillinen. Hänen puolestaan sai todella jännittää ja toivoa parasta.

Tunnelma Curse of Chuckyssä on aavemainen.

Moitteita täytyy tosin antaa itse Chucky-nukesta. Tietokone-efektein tehdyt kasvonilmeet olivat liian teennäisiä. Onhan nukkemainen jähmeys yksi pelottavimpia piirteitä Chuckyssä! On hienoa, että mukana oli jälleen lapsihahmo, Nican siskontyttö Alice (Summer H. Howell), mutta tämän ja Chuckyn keskinäistä vuorovaikutusa oli liian vähän. Tarina olisi ollut muutenkin jännittävämpi, jos tapahtumien kulku olisi kestänyt pidempään kuin vain yhden yön. 

Tappajanukke vai ilkikurinen pikkutyttö?

Curse of Chucky on joka tapauksessa pieni toivonpilkahdus tulevien Chucky-leffojen suhteen. Jatkoa pitäisi nimittäin lopun perusteella tulla. Seuraava näitä nukkekauhuja liian nuorena katsova sukupolvi on jo tuhon tiellä...

Night Visions Maximum Halloween 3015: Elokuva-arviot, osa 2

wikipedia.org

Society

Kauhu, komedia
Ohjaaja: Brian Yuzna
USA
Vuosi: 1989
Kesto: 99 min
Ikäraja: 18

Elokuvan päähenkilöä, lukiota käyvää Billiä (Billy Warlock) askaruttavat tyypilliset nuorten ongelmat: suosio koulussa, tyttöystävän (Heidi Kozak) miellyttäminen sekä kokemus ulkopuolisuudesta omassa perheessä. Vaikka Billin vanhemmat (Charles Lucia ja Concetta D'Agnese) ovat varakkaita ja takaavat pojalle kaikki materiaaliset tarpeet, ei se korvaa henkistä tukea ja turvallisuuden tunnetta. Sankarimme joutuukin käymään terapeutin (Ben Slack) vastaanotolla outojen ajatuksensa vuoksi. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin selvitä, että kaikki ei olekaan vainoharhaa...

Society pelaa ällöttävyydellä ja menee kirkkaasti häiriintyneimpien näkemieni elokuvien joukkoon. Enpä olisi itse keksinyt, että ylempiluokkaiset, rikkaat ihmiset voisivat kirjaimellisesti imeä alhaisimpiaan ja täten saada heistä voimaa. Kunniavieraana ollut ohjaaja, Brian Yuzna, kertoikin yleisöhaastattelussa saanensa idean ihon sulamisesta elokuvasta Doctor X (1932) sekä omista painajaisistaan. Myös yhteiskunnallinen sanoma oli tarkoituksella taustalla. 

Yuznan tuotanto alkoikin kiinnostaa enemmän. Sen verran omituista katsottavaa Society "kumi-ihmisineen" oli, että tuskin muutkaan miehen tekeleet päästävät katsojaa tylsistymään. 

fangoria.com

Yakuza Apocalypse

Toiminta, kauhu, komedia
Ohjaaja: Takashi Miike
Japani
Vuosi: 2015
Kesto: 125 min
Ikäraja: 16

Yakuza Apocalypse oli yksi niistä elokuvista, joita eniten odotin. Tekeillä oleva graduni käsittelee näet Japanin järjestäytyneiden rikollisryhmien rituaaleja. Tämä elokuva ei tosin niinkään käsittele rituaaleja kuin sitä, että millainen maailmasta tulisi, jos kaikki hiljalleen muuttuisivat yakuzoiksi. Tai vampyyreiksi. Tai toisin sanoen yakuza-vampyyreiksi.

Kun nuoren yakuzan, Kagayaman (Hayato Ichihara) rehti, vanhan koulukunnan pomo Genyo Kamiura (Lily Frankie) tekee kuolemaa kilpailevien jengiläisten silpomana, antaa tämä uskolliselle alaiselleen mahtavat voimansa. Kagayama muuttuu vampyyriksi, mutta pystykään hallitsemaan uusia kykyjään, vaan käy – yakuzan ihanteiden vastaisesti – viattomien siviilien kimppuun. Ketjureaktion myötä kaupunki on pian täynnä hänen kaltaisiaan "yakuza-vampyyreitä".

Vihollisryhmä saa pian tietää asiasta, ja lähettää ylivoimaisen taistelijan, Kaeru-kunin Kagayaman kimppuun. Ja tästä elokuvan parhaat ja hauskimmat palat alkavatkin. Kuka voisi vastustaa sammakkopukuista kungfu-mestaria, joka ei näytä kuolevan millään, ja kykenee kaamealla tuijotuksellaan pysäyttämään vastustajansa? Elokuvassa riittääkin rutkasti mäiskettä ja outoa huumoria. Selkeä ja yhtenäinen kokonaisuus se ei ole, vaan pikemminkin joukko lyhyitä, irrallisia ja räikeitä kohtauksia.

Tappeleva sammakko – ja hauskuus taattu!

Aiheesta olisi voinut lypsää enemmänkin yakuza-aiheista huumoria, ohjaaja Takashi Miikeltä kun se on ennenkin näyttänyt sujuvan (ks. esim. Ichi the Killer). Kungfu-sammakoineen Yakuza Apocalypse on toki hauskaa ajanvietettä japanilaisten omituisuuksien ystäville.

Muistonäytökset

Perjantaina Night Visions omisti kaksi näytöstä tänä vuonna menehtyneille kauhusankareille: näyttelijä Christopher Leelle ja ohjaaja Wes Cravenille. Elokuvat keräsivätkin runsaasti yleisöä, eikä ihme, sillä molemmat ovat ehdottomia klassikkoja.

wikipedia.org

Horror of Dracula

Kauhu
Ohjaaja: Terence Fisher
Iso-Britannia
Vuosi: 1958
Kesto: 82 min
Ikäraja: 16

Horror of Dracula perustuu nimensä mukaisesti Bram Stokerin upeaan menestyromaaniin Dracula (1897). Pahaa-aavistamaton Jonathan Harker (John Van Eyssen) saapuu kreivi Draculan (Christopher Lee) linnaan työskennelläkseen hänelle kirjastonhoitajana. Pian hän kuitenkin tajuaa joutuneensa kreivin panttivangiksi ja vampyyrinaisen (Valerie Gaunt) pauloihin. Dr. Van Helsing (Peter Cushing) pääsee onneksi selville ystävänsä ahdingosta, mutta pystyykö hän pysäyttämään Draculan, kun vaaraan joutuu erityisesti Jonathanin morsian Lucy (Carol Marsh)?

Elokuva ei täysin noudata kirjan juonta, mikä ei sinänsä ole negatiivinen asia. Jäin kuitenkin kaipaamaan Minan (Melissa Stribling) alkuperäisen tarinan mukaista aktiivista roolia. Romaanista tuttua hyytävää ilmapiiriä leffa ei myöskään kykene vangitsemaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Nosferatu-elokuvat.

Vaikka Horror of Draculasta ei tulekaan suosikkiani Dracula-filmatisoinneista, kantaa Leen karismaattinen kreivi elokuvassa pitkälle. Draculan maailma esitetään synkkänä, absoluuttisena pahuutena, jota vastaan taisteleminen ei ole helppoa monenkaan miehen voimin. 

A Nightmare on Elm Street

Kauhu

Ohjaaja: Wes Craven

USA 

Vuosi: 1984

Kesto: 91 min

Ikäraja: 16

A Nightmare on Elm Street on yksi kaikkien aikojen suosikkikauhuistani. Käsitteleehän elokuva jo itsessään pelottavia kokemuksia: painajaisunia. Tarinassa painajaiset vain sattuvat olevaan tulevaan osaksi todellista maailmaa, kun kuollut sarjamurhaaja Fred Krueger (Robert Englund) palaa vainoamaan nuoria uhreja heidän unissaan.

Kun teini-ikäinen Nancy Thompson (Heather Langenkamp) tajuaa, että hänen ystäviensä kuolemien taustalla on sama veitsikäsi, joka on häntä itseäänkin unissa ahdistellut, ryhtyy sankaritar tositoimiin tätä pahan ilmentymää vastaan. Harmi vain, etteivät vanhemmat (John Saxon ja Ronee Blakley) usko tytärtään – olivathan he itse aikoinaan tappamassa Kruegeria.

Vaikka A Nightmare on Elm Street on muuttunut vuosien kuluessa pelottavasta pikemminkin huvittavasti, ei sen hohto ole kadonnut. Esimerkiksi kohtaus, jossa näkymätön Krueger rahaa veristä Tinaa (Amanda Wyss) kattoa pitkin, on valkokankaalla vaikuttava näky. Vaikka olin nähnyt elokuvan monta kertaa, tuntui siitä irtoavan vielä uusia asioita. Jatko-osat eivät lopulta yltäneet tämän alkuperäisen tasolle, mutta onhan Freddy jo sellainen kulttihahmo, että Elm Street -elokuvat keräävät faneja vielä tänäkin päivänä.