Aikuisten Totoro vie katsojan päiväksi taiteilijan puutarhaan

Mori, the Artist's Habitat
(Mori no iru basho)
Draama
Ohjaaja: Shûichi Okita
Japani
Vuosi: 2018
Kesto: 99 min.


Muistatko vielä ne lapsuuden kesäpäivät, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuksiin? Mielikuvituksen siivittämät seikkailut luonnon helmassa? Ilon pienten asioiden keskellä? Morikazu Kumagai (1880-1977) oli taiteilja, jonka elämästä tällainen lumous ei koskaan haihtunut. Helsinki Cine Aasiassa tänä vuonna vieraillut Shûichi Okita on ohjannut elokuvan Mori, the Artist's Habitat, joka kuvaa mestarin elämää vain yhden päivän ajan, mutta onnistuu kertomaan hänestä jotain olennaista. 

Elokuva sijoittuu Morikazun (Tsutomu Yamazaki) ehtoovuosille. Taiteilija on vetäytynyt ulkomaailmasta ja elelee vaimonsa Hidekon (Kirin Kiki) ja kotiapulaisensa Mien (Nobuke Iketani) kanssa puutarhan ympäröimässä talossa. Puutarha on Morikazun pakopaikka, tämän rauhan ja inspiraation lähde. Ikävä kyllä, Kumagaiden talossa ravaa jatkuvasti vieraita, kuten Morikazun faneja ja potentiaalisia asiakkaita. Lisäksi kiinteistökehittäjät ovat suorastaan aggressiivisen kiinnostuneita miehen tontista. 

Mutta Morikazu on periaatteistaan tinkimätön runosielu. Hän ei tee taidetta kenenkään haluista ja toiveista, vaan omista lähtökohdistaan. Ihailijoilleen hän on suuri mysteeri. Hän ei perusta palkinnoista, rahasta tai glooriasta. Rakastava vaimo huolehtii siitä, että Morikazun rauhaa kunnoitetaan. 

Morikazu Kumagai (Tsutomu Yamazaki) löytää luonnosta loputtomasti ihmeitä.

Mori, the Artist's Habitat on hidas elokuva. Suuren draaman sijaan tarina rakentuu pienistä kohtauksista, kun muut hahmot yrittävät kommunikoida eksentrisen taiteiljan kanssa. Kasvit, kivet ja muurahaiset tarjoavat Morikazulle loputonta ihmettelyn ja pohdinnan aihetta. Hän on kuin Hayao Miyazakin satuhahmo Totoro, jonka taianomaiseen maailmaan pääsevät vain kaikkein avarakatseisimmat ja lapsenmielisimmät. 

Mikään tavanomainen taiteilijaelämäkerta Mori, the Artist's Habitat ei siis ole. Kokonaisvaltainen läpileikkaus Morikazun elämästä syntymästä kuolemaan olisi kieltämättä ollut kiinnostava myös, mutta buddhalaista henkeä huokuva elokuva kutsuu katsojan nauttimaan juuri tästä hetkestä.

Raja jonka Lars ylitti

The House that Jack Built
Rikos, draama, kauhu
Ohjaaja: Lars von Trier
Tanska, Ranska, Ruotsi, Saksa, Belgia
Vuosi: 2018
Kesto: 152 min

Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinia (1971) syytettiin aikoinaan nuorison yllyttämisestä väkivaltaan. Nykyään juuri kukaan ei kehtaa esittää, että jollain yksittäisellä elokuvalla olisi raakuuksiin niin suoraa syy-seuraus-yhteyttä. Puhutaan pikemminkin esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan normalisoinnista tai arvostellaan "halpoja" shokkikeinoja. 

Onko tällainen kritiikki Lars von Trierin The House that Jack Builtin kohdalla oikeutettua? Meneekö se jopa tabujen rikkomisesta tunnetulta ohjaajalta liikaa eksploitaation puolelle?

Elokuvan päähenkilö on insinööri Jack (Matt Dillon), jolla naksahtaa päässä. Eräänä päivänä hän vain saa tarpeekseen kyytiin tunkeutuneesta ärsyttävästä liftarista ja päästää tämän päiviltä. Siitä alkaa hänen pakonomainen tappamiskierteensä. Mutta kun pelkkä tappaminen ei riitä, alkaa Jack ottaa ruumiista eräänlaisia taidevalokuvia ja lähettää niitä lehdistölle.

Tappaminen tuottaa Jackille (Matt Dillon) mielihyvää.

Tarinaa kuljettaa Jackin ja Vergen (Bruno Ganz) välinen vuoropuhelu. Jack tilittää Vergelle tekojaan, mutta pikemminkin ylpeästi kuin katuvasti, eikä hän piittaa Vergen moraalisista huomioista pätkän vertaa. Jackin ja Vergen dialogi ja heidän keskinäinen jännitteensä ei muodostu aivan yhtä kiinnostavaksi kuin Joen ja Seligmanin vastaava von Trierin Nymphomaniacissa (2013). Asiaa selittänee osittain se, että kuten elokuvan lopussa selviää, Verge on jotain aivan muuta kuin Jack.

Jackin tilinteko on kuin sarjamurhaajan tunnustuksen ja länsimaisen historian luennon sekoitus. Jack vertaa tekojaan taiteiljoiden pyrkimyksiin luoda aina vain suurempaa, kauniimpaa ja mahtavampaa. Hän katsoo myös, että ihmiset voivat olla joko petoja tai saaliita, ja selviytyäkseen on oltava peto. Näin ollen Jack yhdistää Maslow'n tarvehierarkian alimman ja ylimmän tason: tappamisella hän tyydyttää eläimelliset henkiinjäämisen viettinsä ja "ruumistaiteella" tarpeet ilmaista itseään luovasti. Muilla Maslow'n hierarkian tasoilla – turvallisuudella, rakkaudella ja sosiaalisella hyväksynnällä – ei ole ole Jackille väliä, koska hän on psykopaatti.

The House that Jack Built onnistuu hiipimään ovelasti katsojan ihon alle, kun katsoja toivoo, ettei Jack jäisi kiinni. Elokuva käyttää näin hyväkseen ihmisen empatiakykyä – sitä samaa empatiakykyä, jonka puutteesta psykopaatteja syytetään. Harva tietenkään oikeassa elämässä haluaisi sarjamurhaajan pääsevän pakoon, mutta Lars von Trierin kaltaisten ohjaajien asiosta tällainenkin ristiriitainen ja outo kokemus on mahdollista.

Joten vastatakseni alkuperäiseen kysymykseen, The House that Jack Built poikkeaa hyvin monin tavoin tavanomaisesta eksploitaatiosta, mikäli sellaisesta voidaan edes puhua. Elokuva on kuin kiero psykologinen peli, joka testaa katsojan kykyä käsitellä maailman mielettömyyttä. Eikä mikään ole niin mieletöntä kuin alhaisten ja raakalaismaisten tekojen perustelu jollain suurella ja ylevällä. Mutta tällaisiksi me ihmiset olemme kehittyneet – älykkäiksi olennoiksi, jotka ovat kuitenkin viettien armoilla.

Täydellinen tarina, epätäydellinen totuus

Olliver Hawk
Dokumentti, elämäkerta
Ohjaaja: Arthur Franck
Suomi
Vuosi: 2019
Kesto: 72 min

Pikimustat silmät pälyilevät tummien kulmien alta. Ääni on kimakka ja täynnä auktoriteettia, artikulointi huolellista. Kun Olliver Hawkia (oikealta nimeltään Olavi Hakasalo, s. 1930, k. 1988) katselee ja kuuntelee, ei voi kuin todeta, että hän on täydellinen hypnotisoijan arkkityyppi. 

Arthur Franckin ohjaama dokumenttielokuva Olliver Hawk kertoo Suomen kuuluisimman hypnoosimestarin tarinan. Sitä kannattelee toimittajalegenda Veikko Ennalan kertojaääni (Riku Rantala) ja runsas arkistomateriaali.

Hawkin 1950-luvulta 1980-luvun loppupuolelle kestävä ura olikin niin täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, että elokuvaa katsellessa ei pääse hetkeksikään tylsistymään. Vai miltä kuulostaa hypnoosiopinnot Australian aboriginaalien keskuudessa, karhun kesyttäminen ja esitykset, joissa mies suggeroi ihmisjoukot kauhomaan taivaalta putoavaa "rahaa"?

Valitettavasti leffa ei tarjoa tarpeeksi kontekstia sille, mikä sai ihmiset niin kovin kiinnostumaan Hawkista. Etenkin 70-luvulla UFO-havainnot, astrologia ja "uuden ajan" henkisyys villitsivät niin maailmalla kuin Suomessakin. On vaikea kuvitella, että Hawk herättäisi enää nykypäivänä yhtä paljon huomiota.

Mies häkissä

Aikansa poliittista ilmapiiriä Kekkoslovakioineen dokumentti onnistuu toki luotaamaan, ja yhdessä vaiheessa Hawkin tarina muuttuukin oikeaksi poliittiseksi trilleriksi. Myös pientä oikeussalidraamaa on luvassa.

Olliver Hawkin katsomisen jälkeen jää kuitenkin hämmentynyt olo. Mies nimeltä Olliver Hawk jää edelleen mysteeriksi, ja tarkkasilmäinen katsoja ymmärtänee jo elokuvan aikana, ettei tekijöiden ole tarkoituskaan kertoa koko totuutta mitään siihen lisäämättä ja mitään siitä pois jättämättä.

Mitä suggestioherkempi olet, sitä enemmän tästä elokuvasta nautit.

Tuhansien kasvojen mies piti koko Amerikkaa pelon vallassa

Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes

Dokumentti, rikos

USA

Vuosi: 2019
Kesto: 60 min

Miltä näytti mies, joka kykeni tappamaan kymmeniä nuoria naisia vailla pienintäkään tunnontuskaa? Mies, joka koijasi poliisia kuin kovakalloista apinaa? Mies, jonka takia opiskelijatytöt hiipivät iltaisin koteihinsa omaa varjoaankin peläten?

Vastaus on: ei keneltäkään ja keneltä tahansa. Ted Bundy (1946–1989) oli ällistyttävän muuntautumiskykyinen. Hän ei onnistunut vain näyttämään tyystin erilaiselta eri tilanteissa,  myös hänen persoonansa vaihteli uskottavasti aina karismaattisesta republikaaniaktiivista empaattiseen sosiaalityöntekijään. Valitettavasti hänen todelliset kasvonsa – murhaajan kasvot – jäivät monen naisparan viimeiseksi näyksi.

Neliosainen dokumenttisarja Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes (2019) onnistuukin varsin mallikkaasti esittelemään häikäilemättömän sarjamurhaajan eri puolia. Ohjelmassa kuullaan Bundyn tapaukseen perehtyneitä rikostutkijoita, toimittajia ja juristeja sekä miehen henkilökohtaisesti tunteneita. Ja erityisen kiinnostava kuultavaa on murhaajan kynsistä paenneen naisen selonteko. 

Faces of Ted. Sarjamurhaaja Ted Bundy
hämmensi muuntautumistaidoillaan.

Dokumentti onnistuukin varsin hyvin valottamaan sitä, millaisena muut ihmiset Bundyn näkivät. Mutta entä Bundyn itsensä ääni? Se jää sarjan nimestä huolimatta harmillisen vähälle. 

Toimittaja Stephen G. Michaudin haastattelunauhoista kuullaan vain lyhyitä pätkiä – ja niidenkin taustalle on dokumentin tekijöiden mielestä pitänyt laittaa tiuhaan vaihtuvia satunnaisia kuvia ja videoita, aivan kuin Bundyn hyytävä puhe tarvitsisi sellaisia ylläpitämään katsojan keskittymiskykyä. 

Onnekseni huomasin, että Michaud on kirjoittanut haastatteluista myös kirjan, joka valottanee nauhojen sisältöä enemmän.

Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes on kuitenkin kelvollinen läpileikkaus 1970-luvulla kohauttaneista murhista. Vaikka sarja ei aivan syvälle Bundyn pimeän mielen uumeniin pääsekään, antaa se varoittavan esimerkin siitä, miten täysin epäsosiaalinen yksilö voi käyttää liian hyväuskoista yhteiskuntaa hyväkseen.