Raja jonka Lars ylitti

The House that Jack Built
Rikos, draama, kauhu
Ohjaaja: Lars von Trier
Tanska, Ranska, Ruotsi, Saksa, Belgia
Vuosi: 2018
Kesto: 152 min

Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinia (1971) syytettiin aikoinaan nuorison yllyttämisestä väkivaltaan. Nykyään juuri kukaan ei kehtaa esittää, että jollain yksittäisellä elokuvalla olisi raakuuksiin niin suoraa syy-seuraus-yhteyttä. Puhutaan pikemminkin esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan normalisoinnista tai arvostellaan "halpoja" shokkikeinoja. 

Onko tällainen kritiikki Lars von Trierin The House that Jack Builtin kohdalla oikeutettua? Meneekö se jopa tabujen rikkomisesta tunnetulta ohjaajalta liikaa eksploitaation puolelle?

Elokuvan päähenkilö on insinööri Jack (Matt Dillon), jolla naksahtaa päässä. Eräänä päivänä hän vain saa tarpeekseen kyytiin tunkeutuneesta ärsyttävästä liftarista ja päästää tämän päiviltä. Siitä alkaa hänen pakonomainen tappamiskierteensä. Mutta kun pelkkä tappaminen ei riitä, alkaa Jack ottaa ruumiista eräänlaisia taidevalokuvia ja lähettää niitä lehdistölle.

Tappaminen tuottaa Jackille (Matt Dillon) mielihyvää.

Tarinaa kuljettaa Jackin ja Vergen (Bruno Ganz) välinen vuoropuhelu. Jack tilittää Vergelle tekojaan, mutta pikemminkin ylpeästi kuin katuvasti, eikä hän piittaa Vergen moraalisista huomioista pätkän vertaa. Jackin ja Vergen dialogi ja heidän keskinäinen jännitteensä ei muodostu aivan yhtä kiinnostavaksi kuin Joen ja Seligmanin vastaava von Trierin Nymphomaniacissa (2013). Asiaa selittänee osittain se, että kuten elokuvan lopussa selviää, Verge on jotain aivan muuta kuin Jack.

Jackin tilinteko on kuin sarjamurhaajan tunnustuksen ja länsimaisen historian luennon sekoitus. Jack vertaa tekojaan taiteiljoiden pyrkimyksiin luoda aina vain suurempaa, kauniimpaa ja mahtavampaa. Hän katsoo myös, että ihmiset voivat olla joko petoja tai saaliita, ja selviytyäkseen on oltava peto. Näin ollen Jack yhdistää Maslow'n tarvehierarkian alimman ja ylimmän tason: tappamisella hän tyydyttää eläimelliset henkiinjäämisen viettinsä ja "ruumistaiteella" tarpeet ilmaista itseään luovasti. Muilla Maslow'n hierarkian tasoilla – turvallisuudella, rakkaudella ja sosiaalisella hyväksynnällä – ei ole ole Jackille väliä, koska hän on psykopaatti.

The House that Jack Built onnistuu hiipimään ovelasti katsojan ihon alle, kun katsoja toivoo, ettei Jack jäisi kiinni. Elokuva käyttää näin hyväkseen ihmisen empatiakykyä – sitä samaa empatiakykyä, jonka puutteesta psykopaatteja syytetään. Harva tietenkään oikeassa elämässä haluaisi sarjamurhaajan pääsevän pakoon, mutta Lars von Trierin kaltaisten ohjaajien asiosta tällainenkin ristiriitainen ja outo kokemus on mahdollista.

Joten vastatakseni alkuperäiseen kysymykseen, The House that Jack Built poikkeaa hyvin monin tavoin tavanomaisesta eksploitaatiosta, mikäli sellaisesta voidaan edes puhua. Elokuva on kuin kiero psykologinen peli, joka testaa katsojan kykyä käsitellä maailman mielettömyyttä. Eikä mikään ole niin mieletöntä kuin alhaisten ja raakalaismaisten tekojen perustelu jollain suurella ja ylevällä. Mutta tällaisiksi me ihmiset olemme kehittyneet – älykkäiksi olennoiksi, jotka ovat kuitenkin viettien armoilla.

Täydellinen tarina, epätäydellinen totuus

Olliver Hawk
Dokumentti, elämäkerta
Ohjaaja: Arthur Franck
Suomi
Vuosi: 2019
Kesto: 72 min

Pikimustat silmät pälyilevät tummien kulmien alta. Ääni on kimakka ja täynnä auktoriteettia, artikulointi huolellista. Kun Olliver Hawkia (oikealta nimeltään Olavi Hakasalo, s. 1930, k. 1988) katselee ja kuuntelee, ei voi kuin todeta, että hän on täydellinen hypnotisoijan arkkityyppi. 

Arthur Franckin ohjaama dokumenttielokuva Olliver Hawk kertoo Suomen kuuluisimman hypnoosimestarin tarinan. Sitä kannattelee toimittajalegenda Veikko Ennalan kertojaääni (Riku Rantala) ja runsas arkistomateriaali.

Hawkin 1950-luvulta 1980-luvun loppupuolelle kestävä ura olikin niin täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, että elokuvaa katsellessa ei pääse hetkeksikään tylsistymään. Vai miltä kuulostaa hypnoosiopinnot Australian aboriginaalien keskuudessa, karhun kesyttäminen ja esitykset, joissa mies suggeroi ihmisjoukot kauhomaan taivaalta putoavaa "rahaa"?

Valitettavasti leffa ei tarjoa tarpeeksi kontekstia sille, mikä sai ihmiset niin kovin kiinnostumaan Hawkista. Etenkin 70-luvulla UFO-havainnot, astrologia ja "uuden ajan" henkisyys villitsivät niin maailmalla kuin Suomessakin. On vaikea kuvitella, että Hawk herättäisi enää nykypäivänä yhtä paljon huomiota.

Mies häkissä

Aikansa poliittista ilmapiiriä Kekkoslovakioineen dokumentti onnistuu toki luotaamaan, ja yhdessä vaiheessa Hawkin tarina muuttuukin oikeaksi poliittiseksi trilleriksi. Myös pientä oikeussalidraamaa on luvassa.

Olliver Hawkin katsomisen jälkeen jää kuitenkin hämmentynyt olo. Mies nimeltä Olliver Hawk jää edelleen mysteeriksi, ja tarkkasilmäinen katsoja ymmärtänee jo elokuvan aikana, ettei tekijöiden ole tarkoituskaan kertoa koko totuutta mitään siihen lisäämättä ja mitään siitä pois jättämättä.

Mitä suggestioherkempi olet, sitä enemmän tästä elokuvasta nautit.