 |
| Kuva: Wikipedia |
George A. Romeron
ohjaama Vihan lähettiläs (Monkey Shines) on vuonna 1988 ilmestynyt scifikauhuelokuva. Se
perustuu Michael Stewartin samannimiseen vuonna 1983 ilmestyneeseen romaaniin.
Päähenkilö Allan
Mann (Jason Beghe) on urheilullinen oikeustieteen opiskelija, joka eräänä aamuna
lenkkeillessään jää auton alle ja halvaantuu. Allanin elämä muuttuu
kertaheitolla, kun tyttöystäväkin jättää, eikä arki liikuntakyvyttömänä näytä
sujuvan. Elämä saa kuitenkin uuden käänteen, kun hänen ystävänsä,
kunnianhimoinen mutta pakkomielteinen tutkija Geoffrey Fisher (John Pankow) lahjoittaa
hänelle Ella-nimisen pienen apinan avustajaksi. Lisäksi Allan ystävystyy Ellan
kouluttajan, Melanien (Kate McNeil) kanssa. Mutta Allan ei tiedä, että Geoffrey
on tehnyt kokeita huippuälykkäällä Ellalla laboratoriossaan. Ja pian uusi
isäntä huomaakin kykenevänsä telepaattiseen yhteyteen eläimen kanssa. Ellasta tulee
kanava, jonka avulla Allan voi purkaa vihaansa, ja joka kykenee mitä
hirvittävimpiin tekoihin.
Olin nähnyt elokuvan
joskus lapsuudessani, joten hämärät muistikuvat palautuivat hiljalleen
mieleeni. Uskon, että elokuvassa ilahdutti eniten tuolloin sama asia kuin
tälläkin kertaa: lystikkäät ja suloiset apinat. Erityisesti Ellan kiintymys
isäntäänsä oli hellyyttävää seurattavaa. Välillä kuitenkin mietin,
milloin Ella toimi omana itsenään, milloin Allanin tunteiden välittäjänä.
Vihan lähettiläs on
varmasti tarkoitettu pikemminkin viihteeksi kuin vakavasti otettavaksi
tieteiselokuvaksi, mutta Geoffreyn Ellaan ruiskuttaman aineen
vaikutusmekanismit ja niiden yhteys eläimen telepaattisiin kykyihin jäivät
vaivaamaan. Stereotyyppiset kuvaukset eläinkoelaboratoriosta kalseine
häkkeineen ja salaperäisine ruiskuineen sai pohtimaan, yritetäänkö siinä ottaa
kantaa eläinkokeisiin ja tieteellisiin tutkimuksiin ylipäätään. Voivatko liian älykkäät
eläimet koitua lopulta uhaksi ihmiskunnalle samaan tapaan kuin on pelätty
tapahtuvan älykkäiden tietokoneiden kohdalla? Erottaako kyky tuntea
syyllisyyttä ihmisen eläimestä? Elokuvan loppukohtaus onkin kuin suorastaan vertaus taistelusta luomakunnan kruunun paikasta.
Elokuva toimii
ainakin unettoman yön ajankulutteluna, vaikka se ei huippuelämys olekaan.
Voimakkaimmin herännyt tunne oli sääli laboratorioon vangittuja eläimiä ja
etenkin Ellaa kohtaan. Virkeämmällä tuulella olisin kenties katsonut heti perään
Apinoiden planeetan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti