lauantai 3. marraskuuta 2018

Yakuza pääsee vauhtiin suomalaisessa "gastrodekkarissa"

Arvio
Heikki Valkama: Pallokala
Tammi, 2017
270 s.

Tämä arvio tulee olemaan väkisinkin hieman puolueellinen, sillä olen erityisen iloinen siitä, että suomalainen on kirjoittanut dekkarin, jonka pahiksia ovat yakuzat. Toisaalta yakuzan rituaaleista gradun tehneenä tulin tahtomattakin lukeneeksi Heikki Valkaman Pallokalaa astetta kriittisemmillä silmillä. Ja on todettava, että Valkamalla on faktat hallussa.

Pallokalan päähenkilö on suomalainen kokki Riku Mäki, joka saa kutsun ulkomaalaisten sarjaan Japanin suurimmassa ja kauneimmassa kokkikilpailussa. Nousevan auringon maassa hän tapaa vanhan ystävänsä Kentan ja saa assistentikseen viehättävän japanilaisnaisen, Shizukan. Tokion välkkyvien valojen maailma, mitä ihmeellisimmät erikoisherkut ja rento baarikulttuuri saavat Rikun pauloihinsa.

Mutta Japanilla on myös toinen puolensa: värikkäästi tatuoidut karskit miehet, jotka saavat erityiskohtelua mutta joista ei voi avoimesti puhua. Eikä Tokion hohto kestä pitkään. Kokkikisa keskeytyy, kun tuomaristo saa myrkytyksen Rikun tarjoamista alkupaloista. Rikua epäillään murhasta, mutta onko todellisena takapiruna maan pahamaineinen alamaailma – yakuza?

Kustantajan lanseeraama "gastodekkari" on osuva termi Pallokalalle. Ruoka & Matka -lehden entisenä päätoimittajana Valkama osaa kuvata monivivahteisesti kulinaarisia yksityskohtia ylellisistä ruokalajeista. Kirjailija tuntee hyvin myös Japanin kulttuuria – ja Luojan kiitos – yakuzan historiaa, sen hierarkkisia suhteita ja rituaaleja.

Riku Mäen hahmolle lämpenin hieman hitaasti, sillä hän vaikutti aluksi varsin tavalliselta, hieman jähmeältä suomalaiselta mieheltä. Rikoskomisario Matsuzaka sai sen sijaan nopeasti sympatiani, sillä stereotyyppisestä japanilaisesta poliisista poiketen hän osaa ajatella laatikon ulkopuolella.

Teoksessa on varsin vähän dialogia suhteessa tapahtumien selostamiseen, mikä vaikeuttaa tarinaan eläytymistä. Yakuzoja hahmoina olisin toivonut kuvailtavan enemmän – ovathan he tatuointeineen, katkottuine sormineen ja omituisine tapoineen herkullisia tarkkailun kohteita, kuin erikoiset ruoka-annokset ikään. Toisaalta on hienoa, että teos ei juutu liikaa aistimaailmaan ja faktatietoon, vaan mukana on myös ripaus huumoria.

Pallokala on raikas tuulahdus modernin, nihilistisen rikoskirjallisuuden keskellä. Jos siis sateinen Helsinki ja tylyt rikospoliisit kyllästyttävät, lähde Riku Mäen matkaan Tokioon huimiin seikkailuihin värien, tuoksujen ja makujen maailmaan!

(Mainittakoon, että Riku Mäki on vauhdissa myös Valkaman uudessa teoksessa, Laserjuuri, joka on ilmestynyt hiljattain.)

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Hereditary jättää jälkensä katsojaan

Hereditary — Pahan perintö
Kauhu, draama
Ohjaaja: Ari Aster
USA
Kesto: 127 min


Harvoin sitä lähtee elokuvateatterista vallan äimistyneenä ja hiljaisen vaikuttuneena näkemästään. Mutta Hereditary — Pahan perintö se pisti jopa kaltaiseni kokeneen kauhuleffadiggarin pasmat sekaisin. 

Hereditary onkin kerännyt ylistäviä arvioita ympäri maailmaa. Mutta mistä elokuvassa sitten on kyse? Voisin kertoa, että ainekset ovat amerikkalaiselle kauhuleffalle varsin tuttuja: On perhe, jossa sattuu kuolemantapaus. On salaisuuksia, on pimeitä paikkoja, on näkymättömiä voimia.

Mutta näitä asioita ei käsitellä tavanomaiseen tapaan. Pilaisin kuitenkin elokuvanautintonne, jos kertoisin tarkempia yksityiskohtia. Yritän nyt siis kirjoitttaa mahdollisimman suurpiirteisesti.

Keskiössä on perhe, jonka elämä ei ole Hollywood-tyylisen siirappista. Heti elokuvan alun hautajaiskohtauksista selviää, että kaikki ei ole hyvin. Perheenjäsenet eivät kommunikoi avoimesti keskenään, vaan käsittelevät ahdistuksen tunteitaan itsekseen. Erityisesti äiti Annie (Toni Colette) on lukossa. Hän purkaa surunsa työntekoon ja käy muulta perheeltä salaa tukiryhmässä. Isä Steve (Gabriel Byrne) rakastaa lapsiaan Peteriä (Alex Wolf) ja Charlieta (Milly Shapiro), mutta on silti jotenkin pihalla tapahtumista ympärillään. Mutta kun toinenkin tragedia kohtaa perhettä, alkavat padot murtua.

Hereditary on ennen kaikkea tarina vieraantumisesta. Hahmot ovat eristäytyneet toisistaan, mutta eivät tunne myöskään itseään. Ja tämä on sitä todellista kauhua: Siinä, että läheisestä paljastuu jotakin odottamatonta, on jo tarpeeksi kestämistä. Mutta entä kun huomaat itse olevasi jotain ihan muuta kuin mitä olit kuvitellut?

Sympaattista Charlie-tyttöä näyttelee ihastuttava Milly Shapiro.

On ymmärrettävä, ettei Hereditary ole kaikkien mieleen. Elokuvanautinto edellyttää ennakkoluulotonta asennetta ja hyvää keskittymiskykyä. Mitään tavanomaista kauhumässytystä ei ole luvassa. Lisäksi elokuvassa on shokkikohtaus, jollaista periamerikkalaisissa hyvistelyleffoissa harvoin näkee. Enpä yllättyisi, jos jokunen suomalainenkin katsoja olisi lähtenyt sen takia nokka pystyssä elokuvasalista.

Paljon puhuttelevampaa on kuitenkin läpi elokuvan jatkuva painostava tunnelma. Kun koko ajan jännittää, mitä karmeaa seuraavaksi tapahtuu, ei voi kuin todeta olevansa todellisen kauhun äärellä.  Odotan innolla ohjaaja Ari Asterilta lisää vastaanvanlaisia filmatisointeja.

Summa summarum: menkää katsomaan Hereditary. Tai odottakaa ainakin Netflix-julkaisua.


maanantai 28. toukokuuta 2018

Petollinen veljeys ja muita rikollisten välisten suhteiden erikoisuuksia



Arvio
Janne Kivivuori: Rikollisten veljeys: Kriminologisia näkökulmia rikollisten sosiaalisiin suhteisiin.
Rikosseuraamusalan koulutuskeskus, Acta Penologica, 1/2011. 150 s.

Kun suomalaisessa mediassa puhutaan rikollisten välisistä sosiaalisista suhteista, on aiheena usein moottoripyöräkerhojen jäsenten välienselvittelyt. Toisinaan vakavien seksuaalirikosten paljastuttua kirjoitetaan vankiloiden hierarkioista. Rikollisten välinen sosiaalinen kanssakäynti on kuitenkin laaja ilmiö, jota voidaan tarkastella useista eri näkökulmista. Sosiologi Janne Kivivuori esittelee teoksessaan Rikollisten veljeys: Kriminologisia näkökulmia rikollisten sosiaalisiin suhteisiin hyvin seikkaperäisesti, miten samankaltaisia piirteitä rikollisten veljeydessä on ollut kautta aikojen, oli kyse sitten historiallisten rosvojoukkojen kunniakoodeista tai lakia rikkovien nykynuorten epäluottamuksesta ystäviään kohtaan.

Kaunokirjallisuus havainnollistajana

Rikollisten veljeys on jaettu muun muassa köyhyyttä, kodittomuutta, vankeutta ja rikollisryhmien historiaa käsitteleviin lukuihin. Kaikkia niitä siivittävät erilaisten tutkimusten esittelyjen lisäksi kaunokirjallisista teoksista lainatut kuvaukset. Kivivuoren mukaan kirjallisuus on hedelmällinen lähdeaineisto rikollisten suhteiden tutkimiselle ensinnäkin siksi, että kirjailijat ovat taitavia havainnoimaan ympäristöään ja osaavat lähestyä laajempia ilmiöitä yksilön näkökulmasta. Kirjailijat, kuten Jean Genet, Fjodor Dostojevski, Daniel Defoe ja Edward Bunker ovat myös itse eläneet alamaailman varjoissa. Esimerkiksi Bunkerin teos Verikoirat on Kivivuoren mukaan hyvä kuvaus siitä, miten nuoret pyrkivät teeskentelemällä näyttäytymään mahdollisimman häijyiltä muiden kasvatuslaitoksen nuorten silmissä. Kyse on eräänlaisesta ”vaikutelmain hallinnasta”, bluffista, jonka avulla rikolliset pyrkivät todellisuudessakin suojautumaan muiden hyökkäyksiltä.

Kivivuori ei toki tukeudu vain fiktiivisiin kuvauksiin. Esimerkiksi nuorisorikollisuudesta hän esittelee tilastollisia tutkimuksia, jotka kertovat muun muassa siitä, miten vaikea etenkin laajasti eri rikoslajeihin syyllistyneiden nuoren on luottaa toisiin. Tämä käy hyvin yhteen vaikutelmain hallinnan kanssa: nuoret ymmärtävät että he kaikki pyrkivät antamaan itsestään enemmän tai vähemmän valheellisen kuvan. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – he korostavat solidaarisuuden tärkeyttä.

Konstruktionismia vastaan

Kivivuori kritisoi teoksessa vahvasti kielellistä käännettä ja sen taustalla olevaa relativistis-lingvististä filosofiaa, joka pitää tekstejä näkökulmiin sidottuina konstruktioina:

Eräs ongelma tällaisessa ajattelussa on, että se tekee mahdottomaksi tutkia ihmisten puheen ja käyttäytymisen välisiä ristiriitoja – teema, joka on keskeinen sosiaalipsykologian, etnografian ja kertomakirjallisuuden klassisissa muodoissa. Voidaankin sanoa, että yhteiskuntatieteiden kielellinen käänne katkaisi niiden siteet kirjallisuuden ja etnografian realismiin.”

Ongelmallisena hän pitää myös niin sanottua ”psykologista anakronismia”, jonka mukaan ihmisillä olisi ollut eri aikakausina erilainen psykologia kuin nykyään, tai että tietyt ilmiöt olisivat syntyneet tiettyinä aikakausina. Parempi lähtökohta on hänen mielestään evoluutioteoria, jonka mukaan ihmismieli kehittyy hitaasti, eikä eri aikakausilla tai kulttuureissa eläneiden ihmisten ajattelutavoissa näin ollen voi olla merkittäviä eroja. Esimerkiksi syrjäytyneiden miesten motiivit henkirikoksiin, kuten kunnia, miehisyys ja omaisuuden suojelu ovat olleet samankaltaisia kautta aikojen.

Mielestäni Kivivuoren näkemykset ovat virkistäviä ja huomioon ottamisen arvoisia humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä. Muutosvastarinta uusien alojen, kuten evoluutiopsykologian, suhteen on toki sinänsä ymmärrettävää, ja on selvää, että terve kriittisyys ei ole tutkimuksenteossa koskaan pahitteeksi.

Rikollisten veljeys?

Parasta antia teoksessa ovat kuvaukset erilaisista alakulttuureista aina antiikin ajan ryöstörikollisista 1980-luvun helsinkiläisiin poikajengeihin. Kivivuori kritisoi Eric Hobsbawmin teoriaa ”sosiaalisista bandiiteista”, jonka mukaan feodaaliajalla eläneet rosvojoukot olisivat noudattaneet Robin Hood -ihanteiden mukaista toimintaa ottamalla rikkailta ja antamalla köyhille: todellisuudessa rikollisille on aina ollut tärkeämpää itse ryöstösaalis uhrin olosuhteista välittämättä. Kivivuori ei myöskään näe, että rikolliset olisivat koskana olleet järin solidaarisia toisiaan kohtaan vaan ovat tarvittaessa, oman etunsa huomioiden, voineet antaa toverinsa ilmi.

Eräs rikollisten solidaarisuutta ylläpitävä mekanismi on viestiminen kalliilla signaaleilla. Kivivuori viittaa Diego Gambettan teoriaan, jonka mukaan rikoskumppaanuutta havittelevan on viestittävä suostuteltavalle osapuolelle uskottavasti olevansa luottamuksen arvoinen. Koska teot merkitsevät alamaailmassa enemmän kuin sanat, voi vakuuttelu olla esimerkiksi väkivaltaiselle koettelulle antautumista tai niinkin yksinkertainen asia kuin tatuoinnin ottaminen. Tatuoinnit ovat keino vakuutella omaa kivunsietokykyään, ja kokeellisissa tutkimuksissa niiden onkin havaittu antavan vaarallisia mielikuvia kantajastaan. Lisäksi tatuoidun henkilön voi olla vaikea saada työpaikkaa, vaikka rikollinen polku olisikin jo jäänyt taaksen. Tatuointien suosio on kuitenkin viime vuosikymmeninä kasvanut ”tavallisten” ihmisten keskuudessa, joten miten niiden pelotevaikute ja stigmankaltaisuus ovat mahtaneet muuttua? Tätä kysymystä ei Kivivuori teoksessa käsittele, vaikka se on nähdäkseni pohtimisen arvoinen asia.

Harmikseni Kivivuori ei myöskään tuo teoksessa esiin yakuzaa eli Japanin järjestäytyneitä rikollisryhmiä, jotka olisivat malliesimerkki tatuointien leimaavuudesta. Yakuzan keskuudessa kallis signaali on myös oman sormen katkaiseminen. Vaikka teoksen nimi, Rikollisten veljeys, viittaa juuri miehiin, olisi Kivivuori mielestäni silti voinut käsitellä enemmän kuin yhden sivun verran myös naispuolisten rikollisten toveruutta. Esimerkiksi Gini Sikesin amerikkalaisista tyttöjengeistä kertova 8 Ball Chicks: A Year in the Violent World of Girl Gangs (1998) olisi ollut loistava aihetta käsittelevä lähdeteos.

Lopuksi

Rikollisten veljeys on erinomaista luettavaa kriminologiasta kiinnostuneille ja kaikille, jotka joutuvat työssään kohtaamaan rikoksiin syyllistyneitä. Se toimii hyvänä lähdeteoksena myös niille, jotka ovat kiinnostuneita rikoskirjallisuudesta – esitteleehän se genren klassikoita. Rikollisten välinen vuorovaikutus on täynnä ristiriitaisuuksia ja monimutkaisia nyansseja, joista ei ole helppo kirjoittaa ytimekästä kokonaisuutta. Kärsimättömämpikin lukija jaksanee käydä kaunokirjallisten kuvausten värittämän, 150-sivuisen teoksen loppuun.


torstai 3. toukokuuta 2018

Tunnelmallinen trippi noitien maahan

Hagazussa: A Heathen's Curse
 
Kauhu
Ohjaaja: Lukas Feigelfeld 
Saksa, Itävalta
Kesto: 102 min

Olosuhteiden pakosta pääsin näkemään tämän kevään Night Visons: Back to Basics -festivaalilla vain yhden elokuvan. Onneksi en joutunut pettymään valintaani, sillä Lukas Feigelfeldin opinnäytetyönä ohjaama Hagazussa: A Heathen’s Curse oli intensiivinen elokuvakokemus. 

Hagazussan tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Saksaan, syrjäiseen metsänkolkkaan, jossa luonto on armoton ja ihmiselämä karua. Vaatimattomista puitteista huolimatta nuori Alburn (Celina Peter) vaikuttaa onnelliselta asuessaan yhdessä äitinsä Marthan (Claudia Martini) kanssa. Heidän elämäänsä varjostaa kuitenkin se, että seudun muut asukkaat eivät pidä tästä noitakaksikosta. Martha näyttää hyväksyvän kohtalonsa: hän ei puolustaudu, vaikka ihmisiä kerääntyy pikkuruisen mökin ympärille herjaamaan ja metelöimään. Ja kun Martha sairastuu vakavasti, joutuu Alburn ottamaan hänestä yksin vastuun ja lopulta kohtaamaan tämän groteskin kuoleman.

Martha (Claudia Martini) ja nuori Alburn (Celina Peter) elävät vaatimattomissa olosuhteissa.
Marthan kuoleman jälkeen elokuvassa hypätään parikymmentä vuotta eteenpäin. Aikuistunut Alburn (Aleksandra Cwen) elelee rauhallista elämää vuohipaimenena yhdessä pienen tyttövauvansa kanssa. Hän on nautiskelija, joka ei tahdo kenellekään pahaa, mutta joka joutuu silti kantamaan menneisyytensä taakkaa (ja äitinsä pääkalloa), sillä noitien vihaajat eivät tahdo jättää häntä rauhaan. Jouduttuaan ainoan ystävänsä pettämäksi, ei Alburn enää kykene pidättelemään vihaansa. Seuraa kosto, mutta niin seuraa karmakin.

Merkillepantavin piirre Hagazussassa on sen naturalismi. Visuaalista kerrontaa kannattelevat pitkät otokset mahtipontisista metsä- ja vuoristomaisemista. Ihmiskasvoja kuvataan lähietäisyydeltä niiden kaikessa aitoudessa ilman turhia juonteita, ryppyjä ja näppyjä peittäviä pakkelikerroksia. Feigelfeld on supistanut dialogit minimiin ja sallinut hahmojen ilmeiden ja eleiden puhua puolestaan. MMMD:n ambientista ja doom-metallista vaikutteita ammentava upea, aavemainen musiikki tuo mieleen Popol Vuhin sävelet Werner Herzogin ohjaamassa Nosferatussa (1979).  

Aikuinen Alburn (Aleksanda Cwen) papin (Haymon Maria Buttinger) puheilla.
Uskontotieteilijänä koin Hagazussan hämäräperäisten kohtausten analysoinnin inspiroivaksi, mutta uskon, että suuremmalle yleisölle elokuva on hieman liian taiteellista häröilyä. Konteksti jää vajaaksi, sillä toisin kuin muutoin hyvin samanhenkisessä The Witchissä (2015), mitään yleistä ajan yhteiskunnasta, uskonnollisesta ilmapiiristä ja noituuskäsityksistä ei juurikaan tuoda esille. Marthan menneisyys jää niin ikään hämärän peittoon. 

Väitänkin, että Hagazussa on tarkoitettu ennen kaikkea fiilisteltäväksi, ei ymmärrettäväksi. Mikäli eskapistinen matka noitanaisen sielunmaisemaan synkän metsän uumenissa kuulostaa houkuttelevalta, on elokuva ilman muuta katsomisen arvoinen. Odotankin innolla, mitä Lukas Feigelfeld keksii seuraavaksi.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Demoninen Pennywise traumatisoinee tämänkin sukupolven nuoret

Se
Draama, kauhu
Ohjaaja: Andy Muschietti
USA, Kanada
Vuosi: 2017
Kesto: 135 min

Pellejen pelkääminen on siinä määrin universaalia, että sen sairaalloiselle muodolle on erityinen nimi: koulrofobiasta ei kuitenkaan tarvitse kärsiä tunteakseen kylmiä väreitä kun Pennywise (tunnetaan myös nimellä Pelle Penninvenyttäjä), Stephen Kingin luoma irvokas klovnihahmo, ryömii viemäristä pelottelemaan viattomia lapsiparkoja. Vuonna 2017 ilmestynyt, Andy Muschiettin ohjaama Se perustuu siis kauhukuninkaan samannimiseen romaaniin, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1986, Suomessa pari vuotta myöhemmin.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ensimmäinen filmatisointi kyseisestä teoksesta: minun sukupolveni traumatisoi vuonna 1990 ilmestynyt minisarja, jonka saattoi Suomessa nähdä VHS-kasetilta. Näin minäkin tutustuin Pennywiseen 90-luvulla. Olimme siskojeni kanssa yksimielisiä siitä, että klovni oli yksi karmeimpia otuksia, joita oli koskaan nauhurista TV-ruudun kautta silmiemme eteen rävähtänyt.

Sitä heikommin tunteville pieni selvennys lienee paikallaan. "Se" on siis pellehahmo, joka sieppaa ja tappaa lapsia. Mutta se on myös enemmän. Se on eräänlaisen kollektiivisen piilotajunnan ilmentymä. Se ei pelkästään heijastele pelkoja, vaan myös elää niistä. Mutta aikuiset eivät sitä näe. Yhtä vähän he tuntuvat huomaavan, miten heikompia lapsia kiusataan. Mutta nämä lapset, seitsemän "luuserin" kerho, pystyvät taistelemaan jotain sellaista vastaan, jota aikuiset eivät osaisi kuvitella edes pahimmissa painajaisissaan.

Luuserien kerhon jäsenistä änkyttävä Billy (Jaeden Lieberher), nörttimäinen Ben (Jeremy Ray Taylor), vitsaileva Richie (Finn Wolfhard), arka Stanley (Wyatt Oleff), hypokondrinen Eddie (Jack Dylan Grazer) sekä vastuuntuntoinen Mike (Chosen Jacobs) ovat kuta kuinkin samanlaisia persoonia kuin sarjassa. Beverly (Sophia Lillis) puolestaan esitetään selvästi kypsempänä ja rohkeampana, mikä on ilman muuta askel myönteisempään suuntaan. Hahmot ovat juuri sellaisia samastumiskohteita, joista monet Kingin fanit pitävät. Nuorten näyttelijöiden hieno työ tekee elämyksestä erityisen mukaansatempaavan.

Bill Skarsgård on riemastuttavan pelottava uudessa Se-filmatisoinnissa.

Elokuva kokonaisuudessaan poikkeaa monin tavoin minisarjasta: juonikuvio on monimutkaisempi ja tapahtumat rikkaampia. Keskeiselle sijalle pääsee talo, jonka sisällä lapset joutuvat kohtaamaan pahimmat pelkonsa. Lisäksi katsoja pääsee kurkistamaan kiusaajista pahimman, Henryn (Nicholas Hamilton) perhe-elämään. Vaikka kurjat kotiolot eivät Henryn tekoja oikeutakaan, tekee nuoren asema sekä raakalaisena että uhrina hahmosta kiinnostavamman.

Monille on tullut elokuvasta mieleen Netflixin hittisarja Stranger Things. Myös Se olisi voinut toimia paremmin TV-sarjana. Elokuva kestää yli kaksi tuntia, mutta aika tuntuu olevan liian lyhyt, ja nopeatempoisen tarinan seuraaminen vaatii hyvää keskittymiskykyä. Sarja olisi mahdollistanut myös syvemmän tutustumisen hahmoihin.

Kaiken kaikkiaan Se on kuitenkin erinomainen paketti. Bill Skarsgårdin esittämä Pennywise on suorastaan demoninen ilmestys, ja matka lasten pelkojen maailmaan saa paatuneenkin kauhufanin vatsan solmuun. Täytyy vain toivoa, että tiettävästi ensi vuonna ilmestyvä toinen osa, jossa lapset nähdään aikuisina, yltää samalle tasolle.

Sääliksi käy nykyajan nuoria.