Tunnelmallinen trippi noitien maahan

Hagazussa: A Heathen's Curse

 

Kauhu

Ohjaaja: Lukas Feigelfeld 

Saksa, Itävalta

Kesto: 102 min

Olosuhteiden pakosta pääsin näkemään tämän kevään Night Visons: Back to Basics -festivaalilla vain yhden elokuvan. Onneksi en joutunut pettymään valintaani, sillä Lukas Feigelfeldin opinnäytetyönä ohjaama Hagazussa: A Heathen’s Curse oli intensiivinen elokuvakokemus. 

Hagazussan tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Saksaan, syrjäiseen metsänkolkkaan, jossa luonto on armoton ja ihmiselämä karua. Vaatimattomista puitteista huolimatta nuori Alburn (Celina Peter) vaikuttaa onnelliselta asuessaan yhdessä äitinsä Marthan (Claudia Martini) kanssa. Heidän elämäänsä varjostaa kuitenkin se, että seudun muut asukkaat eivät pidä tästä noitakaksikosta. Martha näyttää hyväksyvän kohtalonsa: hän ei puolustaudu, vaikka ihmisiä kerääntyy pikkuruisen mökin ympärille herjaamaan ja metelöimään. Ja kun Martha sairastuu vakavasti, joutuu Alburn ottamaan hänestä yksin vastuun ja lopulta kohtaamaan tämän groteskin kuoleman.

Martha (Claudia Martini) ja nuori Alburn (Celina Peter) elävät vaatimattomissa olosuhteissa.

Marthan kuoleman jälkeen elokuvassa hypätään parikymmentä vuotta eteenpäin. Aikuistunut Alburn (Aleksandra Cwen) elelee rauhallista elämää vuohipaimenena yhdessä pienen tyttövauvansa kanssa. Hän on nautiskelija, joka ei tahdo kenellekään pahaa, mutta joka joutuu silti kantamaan menneisyytensä taakkaa (ja äitinsä pääkalloa), sillä noitien vihaajat eivät tahdo jättää häntä rauhaan. Jouduttuaan ainoan ystävänsä pettämäksi, ei Alburn enää kykene pidättelemään vihaansa. Seuraa kosto, mutta niin seuraa karmakin.

Merkillepantavin piirre Hagazussassa on sen naturalismi. Visuaalista kerrontaa kannattelevat pitkät otokset mahtipontisista metsä- ja vuoristomaisemista. Ihmiskasvoja kuvataan lähietäisyydeltä niiden kaikessa aitoudessa ilman turhia juonteita, ryppyjä ja näppyjä peittäviä pakkelikerroksia. Feigelfeld on supistanut dialogit minimiin ja sallinut hahmojen ilmeiden ja eleiden puhua puolestaan. MMMD:n ambientista ja doom-metallista vaikutteita ammentava upea, aavemainen musiikki tuo mieleen Popol Vuhin sävelet Werner Herzogin ohjaamassa Nosferatussa (1979).  

Aikuinen Alburn (Aleksanda Cwen) papin (Haymon Maria Buttinger) puheilla.

Uskontotieteilijänä koin Hagazussan hämäräperäisten kohtausten analysoinnin inspiroivaksi, mutta uskon, että suuremmalle yleisölle elokuva on hieman liian taiteellista häröilyä. Konteksti jää vajaaksi, sillä toisin kuin muutoin hyvin samanhenkisessä The Witchissä (2015), mitään yleistä ajan yhteiskunnasta, uskonnollisesta ilmapiiristä ja noituuskäsityksistä ei juurikaan tuoda esille. Marthan menneisyys jää niin ikään hämärän peittoon. 

Väitänkin, että Hagazussa on tarkoitettu ennen kaikkea fiilisteltäväksi, ei ymmärrettäväksi. Mikäli eskapistinen matka noitanaisen sielunmaisemaan synkän metsän uumenissa kuulostaa houkuttelevalta, on elokuva ilman muuta katsomisen arvoinen. Odotankin innolla, mitä Lukas Feigelfeld keksii seuraavaksi.