Hereditary jättää jälkensä katsojaan

Hereditary — Pahan perintö
Kauhu, draama
Ohjaaja: Ari Aster
USA
Kesto: 127 min


Harvoin sitä lähtee elokuvateatterista vallan äimistyneenä ja hiljaisen vaikuttuneena näkemästään. Mutta Hereditary — Pahan perintö se pisti jopa kaltaiseni kokeneen kauhuleffadiggarin pasmat sekaisin. 

Hereditary onkin kerännyt ylistäviä arvioita ympäri maailmaa. Mutta mistä elokuvassa sitten on kyse? Voisin kertoa, että ainekset ovat amerikkalaiselle kauhuleffalle varsin tuttuja: On perhe, jossa sattuu kuolemantapaus. On salaisuuksia, on pimeitä paikkoja, on näkymättömiä voimia.

Mutta näitä asioita ei käsitellä tavanomaiseen tapaan. Pilaisin kuitenkin elokuvanautintonne, jos kertoisin tarkempia yksityiskohtia. Yritän nyt siis kirjoitttaa mahdollisimman suurpiirteisesti.

Keskiössä on perhe, jonka elämä ei ole Hollywood-tyylisen siirappista. Heti elokuvan alun hautajaiskohtauksista selviää, että kaikki ei ole hyvin. Perheenjäsenet eivät kommunikoi avoimesti keskenään, vaan käsittelevät ahdistuksen tunteitaan itsekseen. Erityisesti äiti Annie (Toni Colette) on lukossa. Hän purkaa surunsa työntekoon ja käy muulta perheeltä salaa tukiryhmässä. Isä Steve (Gabriel Byrne) rakastaa lapsiaan Peteriä (Alex Wolf) ja Charlieta (Milly Shapiro), mutta on silti jotenkin pihalla tapahtumista ympärillään. Mutta kun toinenkin tragedia kohtaa perhettä, alkavat padot murtua.

Hereditary on ennen kaikkea tarina vieraantumisesta. Hahmot ovat eristäytyneet toisistaan, mutta eivät tunne myöskään itseään. Ja tämä on sitä todellista kauhua: Siinä, että läheisestä paljastuu jotakin odottamatonta, on jo tarpeeksi kestämistä. Mutta entä kun huomaat itse olevasi jotain ihan muuta kuin mitä olit kuvitellut?

Sympaattista Charlie-tyttöä näyttelee ihastuttava Milly Shapiro.

On ymmärrettävä, ettei Hereditary ole kaikkien mieleen. Elokuvanautinto edellyttää ennakkoluulotonta asennetta ja hyvää keskittymiskykyä. Mitään tavanomaista kauhumässytystä ei ole luvassa. Lisäksi elokuvassa on shokkikohtaus, jollaista periamerikkalaisissa hyvistelyleffoissa harvoin näkee. Enpä yllättyisi, jos jokunen suomalainenkin katsoja olisi lähtenyt sen takia nokka pystyssä elokuvasalista.

Paljon puhuttelevampaa on kuitenkin läpi elokuvan jatkuva painostava tunnelma. Kun koko ajan jännittää, mitä karmeaa seuraavaksi tapahtuu, ei voi kuin todeta olevansa todellisen kauhun äärellä.  Odotan innolla ohjaaja Ari Asterilta lisää vastaanvanlaisia filmatisointeja.

Summa summarum: menkää katsomaan Hereditary. Tai odottakaa ainakin Netflix-julkaisua.