Derf Backderf: My Friend Dahmer (arvio)

seantcollins.com

Derf Backderf: My Friend Dahmer. Abrams ComicArts, 2012. 224 s.

Derf Backderf (oikealta nimeltään John Backderf) ei ollut minulle ennestään tuttu, joten teos tarttui mukaan kiinnostuksesta aihetta kohtaan. My Friend Dahmer on sarjakuvaromaani, joka kertoo piirtäjän entisen koulutoverin, sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin tarinan. Teoksen työstämisen Backderf aloitti tämän saatua surmansa vankilassa vuonna 1994. Ensimmäinen versio ilmestyi 24-sivuisena omakustanteena vuonna 2002, tämä uudempi kymmenen vuotta myöhemmin.

Jeffrey Dahmer on yksi Amerikan tunnetuimmista sarjamurhaajista. Ohiossa nuoruutensa viettäneen ja sittemmin Milwaukeen, Wisconsiniin muuttanut Dahmer murhasi 17 nuorta miestä vuosina 1978-1991. Tekoihin liittyi muun muassa nekrofiliaa ja kannibalisimia.

Ihan tavallinen poika - tai ei sittenkään

My Friend Dahmer alkaa prologilla ihan tavallisesta koulupojasta, joka nyt vain sattuu harrastamaan kuolleiden eläinten keräämistä ja laittamista happoseoksiin. Sittemmin hänestä kehittyy omissa oloissaan viihtyvä, väritön ja huomaamaton nuorukainen. Omaa paikkaansa Jeff etsii viihdyttäjän roolista, ja vaikka oudut ääntelyt ja ilveilyt huvittavatkin koulutovereita, läheisiä ystävyssuhteita ei synny; Backderfille ja tämän ystävillekin poika on vain eräänlainen "maskotti".

http://tearoomofdespair.blogspot.com

Viimeistään siinä vaiheessa kun Backderf huomaa toverissaan olevan jotain pelottavalla tavalla outoa, jää Dahmer tyystin yksin. Aikuisetkaan eivät näytä välittävän, vaikka poika istuu humalassa oppitunneilla. Vanhemmat ovat kunnostautuneet lähinnä riitelemään keskenään, mikä johtaa lopulta avioeroon. Ja koulujen loputtua, juuri kun Jeffrey eniten tarvitsisi tukea, hän jää yksin asuntoon…

                                                            

Sääli 

 

Ensimmäinen ajatus joka nousi teosta lukiessa oli sääli Dahmeria kohtaan. En voinut olla ajattelmatta, miten erilaisen suunnan sinänsä fiksun pojan elämä olisi saanut, jos joku olisi ajoissa puuttunut hänen ilmeiseen pahaan oloonsa. Toisaalta, kuten Backderf esipuheessa toteaakin, olivat hirmuteot yksin Jeffin oma valinta, joita teos ei millään lailla pyri puolustelemaan, vaikka tarjoaakin ymmärtävän näkökulman.

Tarinankerronta on sujuvaa: Jeffreyn elämää seurataan luku luvulta kohti hänen ensimmäistä murhaansa vuonna 1978, vain kolme viikkoa koulujen loppumisen jälkeen. Satunnaisia huvittavia hetkiä lukuun ottamatta tunnelma on synkkä ja ahdistava, mitä vahvistaa lopun tietäminen etukäteen. Olisin mielelläni lukenut kohtauksia myös itse murhatapahtumista ja vankila-ajoista, mutta toisaalta rajaus on ymmärrettävä; onhan kysymys juuri kertojan tuntemasta Dahmerista.

seantcollins.com

Backderfin kynänjälki on rujoa ja yksityiskohtaista. Etenkin Jeffreyn esikuvaansa imartelemattomat naamavääntelyt ovat makaaberilla tavalla viihdyttäviä. Erityiskiitoksen saavat teokset lähdeviitteet, jotka lisäävät tarinan uskottavuutta ja antavat mielenkiintoisia lisätietoja.

Lopuksi

Vaikka teos ei sisällä erityisen raakoja kohtauksia, en silti suosittele sitä herkimmille. Sen sijaan henkilöstä kiinnostuneille se on pakkoluettavaa - ja oikeastaan kaikille, jotka ovat vähänkään sarjamurhaajista kiinnostuneita. Backderf on tehnyt loistavan työn, joka muistuttaa siitä, millaisia seurauksia nuorten syrjäytymisellä voi pahimmillaan olla.

Elokuva-arvio: Vihan lähettiläs ("Monkey Shines", 1988)

 Kuva: Wikipedia

George A. Romeron ohjaama Vihan lähettiläs (Monkey Shines) on vuonna 1988 ilmestynyt scifikauhuelokuva. Se perustuu Michael Stewartin samannimiseen vuonna 1983 ilmestyneeseen romaaniin.

Päähenkilö Allan Mann (Jason Beghe) on urheilullinen oikeustieteen opiskelija, joka eräänä aamuna lenkkeillessään jää auton alle ja halvaantuu. Allanin elämä muuttuu kertaheitolla, kun tyttöystäväkin jättää, eikä arki liikuntakyvyttömänä näytä sujuvan. Elämä saa kuitenkin uuden käänteen, kun hänen ystävänsä, kunnianhimoinen mutta pakkomielteinen tutkija Geoffrey Fisher (John Pankow) lahjoittaa hänelle Ella-nimisen pienen apinan avustajaksi. Lisäksi Allan ystävystyy Ellan kouluttajan, Melanien (Kate McNeil) kanssa. Mutta Allan ei tiedä, että Geoffrey on tehnyt kokeita huippuälykkäällä Ellalla laboratoriossaan. Ja pian uusi isäntä huomaakin kykenevänsä telepaattiseen yhteyteen eläimen kanssa. Ellasta tulee kanava, jonka avulla Allan voi purkaa vihaansa, ja joka kykenee mitä hirvittävimpiin tekoihin.

Olin nähnyt elokuvan joskus lapsuudessani, joten hämärät muistikuvat palautuivat hiljalleen mieleeni. Uskon, että elokuvassa ilahdutti eniten tuolloin sama asia kuin tälläkin kertaa: lystikkäät ja suloiset apinat. Erityisesti Ellan kiintymys isäntäänsä oli hellyyttävää seurattavaa. Välillä kuitenkin mietin, milloin Ella toimi omana itsenään, milloin Allanin tunteiden välittäjänä.

Vihan lähettiläs on varmasti tarkoitettu pikemminkin viihteeksi kuin vakavasti otettavaksi tieteiselokuvaksi, mutta Geoffreyn Ellaan ruiskuttaman aineen vaikutusmekanismit ja niiden yhteys eläimen telepaattisiin kykyihin jäivät vaivaamaan. Stereotyyppiset kuvaukset eläinkoelaboratoriosta kalseine häkkeineen ja salaperäisine ruiskuineen sai pohtimaan, yritetäänkö siinä ottaa kantaa eläinkokeisiin ja tieteellisiin tutkimuksiin ylipäätään. Voivatko liian älykkäät eläimet koitua lopulta uhaksi ihmiskunnalle samaan tapaan kuin on pelätty tapahtuvan älykkäiden tietokoneiden kohdalla? Erottaako kyky tuntea syyllisyyttä ihmisen eläimestä? Elokuvan loppukohtaus onkin kuin suorastaan vertaus taistelusta luomakunnan kruunun paikasta.

Elokuva toimii ainakin unettoman yön ajankulutteluna, vaikka se ei huippuelämys olekaan. Voimakkaimmin herännyt tunne oli sääli laboratorioon vangittuja eläimiä ja etenkin Ellaa kohtaan. Virkeämmällä tuulella olisin kenties katsonut heti perään Apinoiden planeetan.

Janne Villa: Hengellinen väkivalta (kirja-arvio)

Janne Villa: Hengellinen väkivalta. 312 s. Kirjapaja, 2013.

www.adlibris.com/fi

Teologi, toimittaja ja terapeutti Janne Villan teos Hengellinen väkivalta on puheenvuoro uskonnollisten yhteisöjen uhreiksi joutuneiden puolesta. Teos sisältää runsaasti yleistietoa suomalaisista uskontokunnista, joissa näitä väärinkäyttötapauksia on ilmennyt. Kirja toimii myös selviytymisoppaana uhreille ja heidän läheisilleen. Takakannessa teosta kuvaillaan ”uskonnollisena kuluttajanvalistuksena”, joten luettavaa riittää myös omaa vakaumusta etsiville. Äänensä teoksessa saavat uhrien ja heidän omaistensa lisäksi aiheeseen perehtyneet teologit, psykoterapeutit, psykiatrit sekä erilaisten järjestöjen edustajat.

Hengellisen väkivallan monimuotoisuus

Hengellinen väkivalta voi Villan mukaan olla fyysistä, henkistä tai seksuaalista, ja sille on ominaista uskonnollinen ulottuvuus: uhria voidaan esimerkiksi pelotella helvettiin joutumisella tai yhteisöstä erottamisella, ja hänen henkilökohtaista elämämäänsä voidaan säädellä niin terveydenhoidon kuin ihmissuhteidenkin osalta. Teoksessa kerrotaan pääasiassa uskonnollisten lahkojen ja liikkeiden kuten helluntailaisuuden, lestadiolaisuuden ja Tapani Koivuniemen uskonlahkon sisällä tapahtuneista väärinkäytöksistä. Luterilainen kirkkokaan ei jää vaille huomiota, kun käsitellään sen piirissä toimineita henkiparantajia sekä Suomen Lähetysseuran Taiwanin lähetyskentällä sattuneita lapsiin kohdistuneita hyväksikäyttötapauksia. Kaikkein julmimpien tapausten yksityiskohtainen kuvailu heti ensimmäisessä luvussa herättääkin kysymyksen, pudottaako se alkuunsa kaikkein herkimmät lukijat. Toisaalta on hyvä tehdä selväksi, miten vakavasta asiasta on kyse.

Villa huomauttaa, että selvää määritelmää hengellisestä väkivallasta ei kuitenkaan ole. Voidaan esimerkiksi kysyä, missä määrin kielteinen suhtautuminen naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen, sekä uskonnollisten lentolehtisten ”tyrkyttäminen” on sellaista. Olisin ollut kiinnostunut lukemaan enemmän näistä rajojen määrittelyistä, sillä edeltävät aiheet ovat hyvin ajankohtaisia. Toki näiden kysymysten käsittelystä voisi syntyä ihan omakin kirjansa.

Villa kritisoi myös uskontoon äärimmäisen kielteisesti suhtautuvia asenteita, joiden kannattajiksi hän mainitsee Richard Dawkinsin sekä Erkki Tuomiojan. Hän huomauttaa, että väkivaltainen uskonnon tukahduttaminen Neuvostoliitossa, Kiinassa ja Pohjois–Koreassa ei ole tuottanut ”kestävää tulosta”. Nähdäkseni ateismi ei kuitenkaan ollut kyseisissä tapauksissa päämäärä itsessään, vaan uskonnon syrjäyttäminen kommunismin tieltä. Lisäksi Villa kirjoittaa: ” Suvivirren ja joulukuvaelman kieltäminen ei liioin tuota sen terveempiä kansalaisia kuin näiden sieluakohottavien perinteiden jatkaminen." Hän jättää huomiotta ne kannanotot, joissa näiden perinteiden kieltämistä ei perustella niinkään niiden ”haitallisuudella” kuin katsomusten tasa-arvon

turvaamisella.

Johtaja ja muu yhteisö vallankahvassa

Teoksessa korostuu lahkojen ja liikkeiden johtajien, ”gurujen” henkilökohtaiset ominaisuudet hengellisen väkivallan aiheuttajina: miellyttävästä ulkokuorestaan huolimatta tällainen auktoriteetti on empatiakyvyiltään rajoittunut, vallanhimoinen, sekä taitava manipuloija. Persoonallisuushäiriöt, kuten psykopatia ja narsismi, katsotaan merkittäviksi syiksi näiden gurujen toimintaan. Mielestäni on muistettava, että persoonallisuuden ja mielenterveyden häiriöiden kirjo on laaja, ja niiden piirteissä sen verran yhtäläisyyksiä, että suoria johtopäätöksiä kaikista karismaattisista johtajista ei voi vetää. Psykopatia mainitaan kirjassa muutenkin turhan monta kertaa, kun oltaisiin voitu myös pohtia, voiko pahaa tekevä johtohahmo olla myös täysin vilpitön ja hyvää tarkoittava tekemisissään.

Erityisen ongelmallisena hengellisissä väkivaltatapauksissa Villa pitää sitä, miten yhteisön muut jäsenet saattavat torjua uhrin avunpyynnöt tyystin: etenkin väkivallantekijälle läheiset ihmiset eivät välttämättä osaa suhtautua syytettyyn ystäväänsä kriittisesti, vaan syyllistävät uhria valehtelusta ja koko yhteisön mustamaalaamisesta. Villa peräänkuuluttaakin kritiikin ja avoimuuden lisäämistä uskonyhteisöjen sisällä, jotta vaikeat asiat voitaisiin selvittää, ja yhteisön hyvinvointia ylläpitää. Villa katsookin, että terve, positiivinen uskonnollisuus on hyvä turva mielenterveydelle, ja terapian lisäksi oiva apukeino hengellisen väkivallan aiheuttamien traumojen parantamiseen.

Kirjan viimeisessä luvussa neuvotaankin, miten uhrit voivat hakea apua vaikeaan tilanteeseen ja selviytyä ikävien kokemuksien painamasta taakasta. Myös uhrien läheisiä opastetaan auttamaan. Ohjeet ovat mielestäni selkeitä, kattavia ja rohkaisevia.

Lopuksi

Kirjan lukemista hieman häiritsi se, että luvut eivät muodostaneet tarpeeksi yhtenäisiä kokonaisuuksia, vaan asioita käsiteltiin hajanaisesti useissa eri (ala)luvuissa. Samojen asioiden toistoa oli myös liikaa. Vaikutelma kirjasta oli kuitenkin pääasiassa positiivinen. Erityisesti eri uskonnollisia lahkoja ja liikkeitä koskeneet kuvaukset olivat mielestäni kiinnostavia. Aiheen avoin käsittely on arvokasta työtä. Niin uskonnollisten kuin maallistenkin yhteisöjen ja instituutioiden on hyvä pitää yllä rakentavaa krittiisyyttä ja avointa vuoropuhelua. Kauneinkaan lintukoto ei ole aina sitä miltä se näyttää – ulkoa- tai sisältäpäin.