Chucky-traumojen läpikäyntiä

Child's Play -elokuvasarjan 2- ja 3-osat saivat vuosia sitten ala-asteikäisen minän kauhistumaan varpaita myöten. Aikuisiällä tuli sittemmin nähtyä myös sekä Bride of Chucky että se pahamaineinen ensimmäinen leffa. Vaikka ne eivät elokuvina järin pelottavia olleet, herättivät ne jotain syvälle sisälle jääneitä muistoja ja kauhun tuntemuksia. Ja silloin tällöin Chucky ilmestyi yhä painajaisiin.

Pitkään ajattelin, että paras pysyä erossa niistä lopuista filmatisoinneista, mutta hiljattain kissamainen uteliaisuus voitti. Ja katsoin saman illan ja yön aikana sekä Seed of Chuckyn että Curse of Chuckyn. Eikä tullut pahoja unia. Vielä. Itse asiassa nyt tuntuu, että trauma on ohi, ja voisin hyvin ottaa tänne jopa oman Chucky-nuken asustelemaan. Ehkä. 

Arviot, olkaapa hyvät.

Seed of Chucky

Komedia, kauhu
Ohjaaja: Don Mancini
USA
Vuosi: 2004
Kesto: 87 min

Muistikuvani Bride of Chuckyn lopusta ovat hatarat, mutta aivan oikein oli jäänyt mieleen, että lapsenhan ne Chucky (Brad Dourif, ääni) ja Tiffany (Jennifer Tilly, ääni) olivat saaneet aikaan. Jo heti elokuvan alussa ilmestyvä pienokainen "Shitface" (Billy Boyd, ääni) on tosin vanhemmistaan poiketen varsin hellyyttävä, punapäinen, suurisilmäinen ja kiltti otus. Sillä välin elottomat iskä ja äiskä ovat päässeet leffatähdiksi itseään esittävän Tillyn kanssa. Shitface löytää kuin löytääkin vanhempansa Hollywoodista ja herättää heidät henkiin voodoo-amuletilla. Tiffany ja Chucky tosin ajautuvat alkuhuuman jälkeen kiistaan lapsen kasvatuksen pelisäännöistä - ja pienokaisen sukupuolesta: Äiti puhuu Glenda-tyttärestä ja isä Glen-pojasta.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että nukkeperheen jäsenet ovat, noh, nukkeja. Ja koska Glenille/Glendallekin pitäisi löytää jostain ihmiskeho johon sielunsa noitua, päättävät vanhemmat "keinosiementää" Jennifer Tillyn Chuckyn siemennesteellä...

Glen tai Glenda - tämä tappajanukkien lapsi on ihan söpö.

Seed of Chucky on selvästi Chucky-elokuvista komediapainotteisin - ja heikoin, se kun ei ole sen ihmeemmin pelottava kuin hauskakaan. Elokuva olisi voinut olla hivenen parempi ilman "Chuckystä ja Tiffanystä tehdään elokuvaa" -kuviota. Ja Jennifer Tilly on toki sympaattinen esiintyjä, ja hänen itseironiansa on niitä harvoja edes vähän hauskoja asioita leffassa, mutta en silti lämmennyt sille, että hän näyttelee tässä itseään Chuckyn ja Tiffanyn jahdattavana. Olisi edes ollut kokonaan toinen, kuvitteellinen roolihahmo. Don Mancinin olisi vain pitänyt pysyä erossa näistä liiallisista mukahauskoista hairahduksista. Pieni humoristisuushan ei sinänsä Chucky-leffoissa haittaa.

Curse of Chucky

Kauhu
Ohjaaja: Don Mancini
USA
Vuosi: 2013
Kesto: 97 min

Siinä missä Seed of Chucky oli liiaksi huonon komedian puolelle eksynyt harha-askel, Curse of Chuckyssä nukkepaholaisemme palaa juurilleen. Elokuvan alussa Sarah (Chantal Quesnelle) ja hänen pyörätuolin kanssa kulkeva aikuinen tyttärensä Nica (Fiona Dourif) saavat salaperäisen postilähetyksen, punatukkaisen itseään "Chuckyksi" kutsuvan Good Guys -nuken (Brad Dourif, ääni). Katsojat arvaavatkin heti, miten suuri virhe Sarahilta on heittää muovinen kaveri roskiin. Kun Nican sisko Barb (Danielle Bisutti) saapuu perheineen tämän luo heidän äitinsä hautajaisiin, tietää se vain lisää verijuhlia Chuckylle. Nica joutuu pyörätuoliin sidottuna taistelemaan murhanhimoista nukkea vastaan, ja saapahan tietää myös sen, mikä yhteys sarjamurhaaja Charles Lee Rayllä (Dourif) on hänen perheeseensä.

Seed of Chucky käyttää paljon klassisia kauhukliseitä: suuri, synkkä talo syrjäisessä ja pimeässä ympäristössä, kumiseva kaappikello, illallishetki kynttilänvalossa, katkeilevat sähköt, veitseen peilautuvat kasvot... Elokuvassa olikin sykähdyttävintä seurata hahmojen epätoivoa ja Chuckyn kunnon vanhanaikaista raakuutta. Nica oli päähenkilönä hyvin miellyttävä, lämmin ja inhimillinen. Hänen puolestaan sai todella jännittää ja toivoa parasta.

Tunnelma Curse of Chuckyssä on aavemainen.

Moitteita täytyy tosin antaa itse Chucky-nukesta. Tietokone-efektein tehdyt kasvonilmeet olivat liian teennäisiä. Onhan nukkemainen jähmeys yksi pelottavimpia piirteitä Chuckyssä! On hienoa, että mukana oli jälleen lapsihahmo, Nican siskontyttö Alice (Summer H. Howell), mutta tämän ja Chuckyn keskinäistä vuorovaikutusa oli liian vähän. Tarina olisi ollut muutenkin jännittävämpi, jos tapahtumien kulku olisi kestänyt pidempään kuin vain yhden yön. 

Tappajanukke vai ilkikurinen pikkutyttö?

Curse of Chucky on joka tapauksessa pieni toivonpilkahdus tulevien Chucky-leffojen suhteen. Jatkoa pitäisi nimittäin lopun perusteella tulla. Seuraava näitä nukkekauhuja liian nuorena katsova sukupolvi on jo tuhon tiellä...

Night Visions: Back to Basics 2016

Muutama viikko sitten tuli jälleen käytyä Night Visions -festivaaleilla. Valitettavasti tuliaisina toin kaiken kivan sälän lisäksi myös harvinaisen sitkeän flunssan, minkä vuoksi tämän päivityksen kirjoittaminen viivästyi. Ei sillä, etteikö kaikenlainen ämpyily, vatulointi ja prokrastinointi olisi muutenkin haittaamassa blogin päivittämistä.

Noitia ja narikoita

Mutta asiaan. Laadin ohjelmani festivaaleille sen enempää miettimättä siten, että kävisin välillä Turussa opiskelun merkeissä, ja osallistuisin sitten lopun all-nighteriin. Se ei ehkä ollut ihan fiksuin ratkaisu, vielä kun joutui kävelemään paljon ympäriinsä, sillä esityspaikat olivat tällä kertaa melko kaukana toisistaan. Älypuhelimen ja sen myötä karttaohjelman puute ei yhtään auttanut asiaa. Joka tapauksessa ehdin varata hyvissä ajoin lipun keskiviikon The Witch -näytökseen, joka oli muuten Pohjoismaiden ensi-ilta. Ja tietenkin loppuunmyyty lisänäytöstä myöten.

Esityspaikkaan, Gloriaan saapuessani selvisi, että reput ja muut kassit oli jätettävä narikkaan. Ja minullahan niitä oli, sillä olin menossa samana iltana Turkuun. Sisällä salissa tajusin, että minultahan jäi eväät yhteen kassiin. Olin vielä syönyt päivät huonosti, joten rohkaistuin hakemaan ne narikasta. Ihan liikaa sähläystä.

Black Phillip -vuohi esiintyy The Witchissä

  

Robert Eggersin ohjaama The Witch osoittautui hyvin onnistuneeksi tekeleeksi, vaikka elokuvan vanhahtava englannin kieli sai välillä putoamaan kärryiltä. Elokuva siis kertoo puritaaniperheestä, joka joutuu eroon uskonnollisesta yhteisöstään ja muuttamaan keskelle ei-mitään, jossa sitten alkaa tapahtua kummia. Perheenjäsenet alkavat syyttää toisiaan noituudesta, koska hei, mistä muusta huono onni voisi johtua? Tämä elokuva pitää katsoa joskus DVD:ltä uudestaan, sillä tästä katsontakerrasta jäi paljon pureksimatta, ja onhan noituus hyvin kiinnostava ilmiö.

Cannibal Holocaust ei jätä ketään kylmäksi

Perjantaina koittikin jännät paikat, sillä sain tepastella jälleen Gloriaan, jossa näytettiin hurja ja pahamaineinen Cannibal Holocaust ensimmäistä kertaa valkokankaalla Suomessa. Eikä siinä vielä kaikki: Itse elokuvan ohjaaja, Ruggero Deodato, oli näytöksessä vieraana! Häneltä sai pyytää nimmaria, jota meninkin oitis jonottamaan, kun herra ennen elokuvan alkua saapui aulaan. Ojensin tärisevin kätösin Huuto.netistä ostamani DVD-julkaisun, jonka ohjaaja sitten signeerasi. 76-vuotias herra (jolla on muuten samana päivänä synttärit kuin minulla) oli yllättävän hoikka ja pienikokoinen, mutta ikäisekseen todella reippaan oloinen ja sosiaalinen.

Cannibal Holocaust -DVD Ruggero Deodaton nimmarilla.

Elokuvan jälkeisessä Q&A-osiossa hän olikin hyvin puhelias. Deodato kertoi yleisölle niin Cannibal Holocaust -elokuvan taustalla olevasta inspiraatiosta (Mondo Cane) kuin sen aiheuttamista juridisista ongelmista ja erikoisista lavastusratkaisuistakin. Niin, sitä seipään varassa roikkuvaa tyttöä ei oltu oikeasti seivästetty, kuten pelättiin, vaan kyseessä oli halpa tehoste. Illuusiot purivat hysteerikkoihin kuin elokuvan kannibaalit uhreihinsa. 

Säihkysääri Gloriassa

Nyt sattu Juhaa leukaan!

En ala tässä julkaisussa Cannibal Holocaustia sen enempää arvioimaan, sillä ajattelin kirjoittaa aiheesta pidemmän artikkelin jossain vaiheessa. Todettakoon kuitenkin, että näin elokuvan toista kertaa elämässäni, ja kyseessä on yksi harvoista leffoista, jotka ovat onnistuneet järkyttämään minua ihan näin aikuisiälläkin. En tiedä, tulenko koskaan turtumaan kohtaukseen, jossa aviorikoksen tekijää rangaistaan.

Intiaanit vievät päänahkasi! (Ja syövät aivosi)

Kannibaaliteema jatkui lauantaina iltapäivällä, jolloin oli vuorossa Z.  Craig Zahlerin Bone Tomahawk (2015). Minulla ollut juuri mitään ennakko-odotuksia elokuvan suhteen, katsoinpahan vain IMDb:stä, että kyseessä on länkkärityylinen kauhu melko hyvillä pisteillä, joten ohjelmaan vaan. Nimekkääseen näyttelijäkaartiin kuuluvat muun muuassa Kurt Russell, Patrick Wilson, Matthew Fox ja Richard Jenkins, jotka lännensankareina lähtevät pelastamaan intiaanien sieppaamia ihmisiä. Elokuvassa hyödynnettään hurjia legendoja intiaaneista päänahanleikkaajina, ja harjoittaapa tämä heimo myös ihmissyöntiä. Yhtymäkohtia Cannibal Holocaustiin siis löytyy, mutta todettakoon jälkimmäisen hyväksi, että siinä alkuperäisasukkaat esitetään huomattavasti inhimillisempinä, kun taas Bone Tomahawkin intiaanit ovat melko yksiuloitteisia, karjuvia hirviöitä, joita ei edes yritetä ymmärtää, vaikka yhden siepatuista kerrotaankin häpäisseen heimon hautausmaan. Tästä huolimatta elokuva on nykykauhuksi kelvollinen tekele. 

Taidetta Bone Tomahawkin hengessä

Kävinpä muuten myös ennen elokuvan alkua Dubrovnikissa järjestetyllä leffakirppiksellä, josta mukaan tarttui The New York Ripper (1982),  Profondo Rosso (1975), The Manson Family (1997) sekä Opera (1987). 

Tuliaisia

Odottamista, aina vaan kannibaaleja sekä viehättävä ruumis

Edelllisen elokuvan jälkeen poikkesin syömässä ja katsomassa Game of Thrones -näyttelyn. Sitten menin Dubrovnikiin istumaan ja täyttämään ristikoita, sillä seuraava elokuva, Cannibal Holocaustin toinen näytös, alkoi vasta tuntien kuluttua. Olisi kaiketi pitänyt käydä katsomassa joku pätkä vielä siinä välissä, mutta budjetti ei antanut myöten. Sen sijaan parilla eurolla lähti Fangoria-numero mukaan. Ja piti siinä vähän kahviakin ja portteriakin lipittää ajan kuluksi. Toivoisin muuten, että baareissa ja kahviloissa olisi useammin valikoimissa tummapaahtoista kahvia, eikä vaan sitä vaaleaa kuravelliä, jota vatsani ei niin hyvin siedä. 

Röh, röh, röh!

Odotus kuitenkin palkittiin, kun pääsin jälleen ihastelemaan kannibaaleja ja kuuntelemaan Deodaton juttuja, aihe kun kiinnostaa minua myös akateemisesti. En kuitenkaan itse keksinyt mitään sen ihmeempää kysyttää. Tai en ainakaan rohjennut avata suutani. Ihmetykseni aiheet toki liittyvät enemmän käsikirjoitukseen. Mutta kuten aiemmin totesin, tästä lisää myöhemmin. 

Deodatolla riitti asiaa.

Seuraavaksi olin ostanut lipun Nina Foreveriin (2015). Tämä Ben ja Chris Blainen ohjaus oli minulle melkoinen pettymys. Elokuvassa pariskunnan sängystä kaivautuu miehen entinen, auto-onnettomuudessa kuollut tyttöystävä. Leffa alkoi ihan kiinnostavasti, mutta muuttui lopulta pitkäveteiseksi, enkä ymmärtänyt, mikä idea siinä lopulta oli. Lähinnä se näytti astetta seksahtavammalta Tim Burtonin luomukselta. 

Kiduttajia ja amppareita

Lex Ortegan Atroz (2015) oli puolestaan karua ja kyynistä viihdettä, jonka päähenkilön, Goyon (Ortega) maailmaa kuvataan vanhan videokameran läpi. Poliisien löytämistä nauhoista näkyy, miten Goyo kiduttaa ja raiskaa uhrejaan sairaalla tavalla. Ja toisaalta viranomaisten hallussa on myös video, joka valottaa miehen tekojen brutaaleja taustoja. Elokuva oli toki vähän liiankin överi ja epäuskottava, mutta toisaalta voidaan miettiä, miten paljon maailmalla tapahtuu sellaisia karmeita asioita, joista emme tule koskaan tietoisiksi. 

Viimeisen elokuvan, Benni Diezin ohjaaman Stungin (2015) olin valinnut lähinnä siksi, että siinä esiintyy Lance Henriksen. Kulttinäyttelijä olikin erikoistehoisteilla hyvin luotujen ampiaisten ohella parasta tässä leffassa, muuten kyseessä olikin melko keskinkertainen kauhukomedia. Ainakin tässä osattiin mässäillä ötökkäpelolla selvästi paremmin kuin viime syksynä näkemässäni Bitessa (2015). Paikalla ollut ohjaaja Diez muuten kertoi, että elokuva on saanut innoitusta ja vaikutteita Aliensista (1986), jossa Henriksen niin ikään esiintyi. 

Kaverukset Dubrovnikin edustalla

Lisäksi on todettava, että olipa Night Visions jälleen järjestänyt hauskan kilpailunkin. Eihän siinä voinut olla nauramatta, kun aikuiset ihmiset leikkivät keskenään kamppailevia apinoita ja leijonia. Jään jälleen odottelemaan syksyn festareita. 

 

Skeptinen pappi ei hevillä manaa

Kirja-arvio: Manaaja




William Peter Blatty
Alkuteos: The Exorcist
suom. Matti Kannosto
Tammi, 1972
320 s.



Willam Peter Blattyn Manaajaa ei ollut helppo lähestyä, olihan tarina aiemmin tuttu samannimisestä, vuonna 1973 ilmestyneestä William Friedkinin ohjaamasta elokuvasta. On selvää, että kirjaa tuli alusta asti peilauttua elokuvaa vasten, ja aika hyvin yksityiskohdat toisiaan seurasivatkin.

Kertomus siis alkaa siitä, kun Irakissa arkeologisilla kaivauksilla oleva isä Lankester Merrin päättää jotain pahaa aavistaen palata Yhdysvaltoihin. Hän palaa tarinaan tosin vasta paljon myöhemmin, sillä seuraavaksi siirrytään seuraamaan kuuluisan näyttelijättären, Chris MacNeilin ja tämän Regan-tyttären elämää. Perhe tuntuu elävän onnellisesti avioeron varjosta huolimatta. Ja ovathan Chrisin apuna palvelijat Karl ja Willie sekä Reganin kotiopettajatar Sharon. 12-vuotias Regan alkaa kuitenkin yllättäen käyttäytyä omituisesti ja levottomasti, hänen sänkynsä heiluu, ja tavarat lentelevät ympärilleen itsekseen. Mistään normaaleista murrosiän oikuista ei ole kysymys. Lääkärit eivät lukuisista tutkimuksista huolimatta saa selville, mikä tyttöä vaivaa. Menneisyyden ikävästä tapahtumasta johtuen Chris ei kuitenkaan halua tytärtään sairaalahoitoon. Viimeisenä toivonaan hän päättää pyytää papin apua. Voisiko tyttö olla riivattu?

Kirjan kiinnostavin hahmo onkin psykiatri ja jesuiittapappi isä Damien Karras. Synkeä Karras ei noin vain sulata ajatusta riivauksesta, vaan tutkii Reganin oireita kriittisellä tiedemiehen otteella. Karrasin pohdiskelu ja selvitystyö haukkaakin ison osan kertomuksesta. Blatty näyttää perehtyneen hyvin siihen, miten tiukat kriteerit katolinen kirkko on riivaustapauksen tunnistamiselle asettanut. Lisäksi kirjassa luodaan katsaus mustiin messuihin, noituuteen ja saatananpalvontaan. Näistä ilmöistä esitettävien "tietojen" todenmukaisuus on kyllä jätettävä omaan arvoonsa. 

Lopulta Karras saa kuin saakin Vatikaanilta luvan manausrituaaliin - ja avukseen kokeneen isä Merrinin. Itse rituaalin kuvaukselle ei kuitenkaan jätetä kirjassa paljon tilaa, vaikka sen kerrotaankin kestävän useamman päivän ajan. Ja tässä teos häviääkin leffalle, jossa dramaattiset manauskohtaukset olivat erityisen mieleenpainuvia. Myös etsivä Kindermanin tutkimukset olisi voitu elokuvan tavoin jättää taka-alalle. Kirja toi esiin kuitenkin paljon asioita, joita elokuvaversiossa ei olisi tullut ajatelleeksikaan - tai jotka muuten olivat jääneet hämärän peittoon.

Manaajan taustasta on todettava, että Blatty sai siihen idean Roland Doen riivaustapauksesta. Mikäli en väärin muista, luin aikoinaan jostain, että Blattyn uskonnollisuus inspiroi kirjan kirjottamiseen. Totta tai ei (minua saa tarpeen tullen korjata), hän ei saarnaa tai tyrkytä uskonnollisia näkemyksiä. Ateisti Chris ei yllättäen muutu uskovaiseksi, vaikka näyttää jonkinlaisen mystisen maailmankatsomuksen lopulta hyväksyvän. Papit eivät ole tarinassa puhtoisia ihmeidentekijöitä, vaan hyvin inhimillisiä.

Toiminnallisesta kauhusta pitävät saattavat kirjan parissa tylsistyä. Sen sijaan uskonnollisista kysymyksistä ja ilmiöistä kiinnostuneille teos voi tarjota hyytäviä ja jännittäviä hetkiä.

Tämän teoksen luin osana vuoden 2016 Helmet-lukuhaastetta. Täytetty kohta: 44. Kirjassa joku kuolee

Dokumentti Ku Klux Klanista kertoo sen tavallisen ääriliikkeen tarinan

Klansville

Dokumentti

Ohjaaja: Callie T. Wiser

USA

Vuosi: 2015

Bob Jones oli maineikas Ku Klux Klanin johtohahmo. (Kuva)

Yle TV1:n esittämä dokumentti Ku Klux Klan ja USA paneutuu pahamaineisen liikkeen vaiheisiin Pohjois-Carolinassa 1960-luvulla. Historiallisesta näkökulmasta huolimatta aihe on ajankohtainen, onhan rasismi ollut kiihkeä puheenaihe viime vuosina niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin.

Ohjelmassa luodaan aluksi pikainen katsaus klaanin varhaisempaan historiaan. Liike syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla ja kukosti 1920-luvulla. Mutta mikä sai huippuvuosien romahduksen jälkeen huppupäät jälleen jaloilleen? Mustien kansalaisoikeuksien liikepä hyvinkin. Valkoinen köyhälistö, josta käytettiin halveksivasti nimitystä white trash (”valkoinen roskaväki”), pelkäsi, että värillisten syrjinnän purku heikentäisi puolestaan heidän asemaansa. Pohjois-Carolinan suurlohikäärmeelle Bob Jonesille se oli oivallinen hetki rekrytoida lisää jäseniä. Karismaattinen Jones keräsi kannattajia vihaa lietsovalla retoriikalla, mutta kykeni samalla pidättämään jäsenet väkivallanteoista.

Dokumentti ei suomenkielisestä nimestään huolimatta anna kovinkaan kokonaisvaltaista kuvaa siitä, mitä liike ympäri Yhdysvaltoja todella teki. Pahimpien hirmutöiden kuvaukset jäävät sivuun kun haastateltavat, aiheesta kirjoittaneet asiantuntijat, kertovat liikkeen uudelleennousun olosuhteista sekä johtajista ihmisinä. Tämä inhimillien puoli kun koitui lopulta Bob Jonesin kohtaloksi, kun häntä syytettiin klaanin varojen väärinkäytöstä. Pian tämän jälkeen järjestölle tapahtui se, mikä niin usein on ääriliikkeiden kohtalo: Se hajaantui. Suurlohikäärme Jonesin saappaat olivat liian suuret täytettäviksi vastaavanlaiseen uudelleensyntymään.

Dokumentista jäi harmikseni puuttumaan tarkempi selonteko niistä yksityskohdista, joita klaanin niin värikkääseen maailman kuuluu: Mikä on ristin polttamisen merkitys? Miksi johtajista käytetään sellaisia arvonimiä kuin ”suurlohikäärme” ja ”suurvelho”? Ku Klux Klan ja USA onkin enemmän moralisoiva opetusfilmi. Se kertoo yhtäältä siitä, miten hedelmällistä maaperää epätasa-arvo on vihanpidolle ja miten helppoa heikommassa asemassa olevat on saada toisiaan vastaan. Toisaalta se on muistutus siitä, miten hauraalla pohjalla aate voi elää: Mitä yksi ihminen kykenee kannattelemaan, kykenee hän myös romahduttamaan.

Dokumentti on katsottavissa Yle Areenasta: http://areena.yle.fi/1-2658813

Kiinnostavia ohjelmia, osa 1

Viime päivinä olen katsonut mm. seuraavia ohjelmia, jotka kannattaa tsekata.

Uusi Kino: Kummitusjuna

(2013)

Ohjaaja: Lee Cronin

Kjähkjähkjää, astukaa kyytiin vaan!

Sympaattinen kauhulyhäri, jossa nyt jo aikuistuneet miehet muistelevat lapsuuden retkeään hylättyyn huvipuistoon. Kummitusjunathan ovat täysin vaarattomia?

http://areena.yle.fi/1-2103993

Lasso

17.2.2016

Lassossa haastaltevana mm. Claes Andersson. (Kuva)

Psykopaateista kertova jakso. Tutustuin tähän formaattiin nyt ensimmäistä kertaa, koska aihe oli kiinnostava. Varsin yleisluonteista juttua sarjamurhaajista ynnä muista manipuloijista. Haastateltavia niin tieteen kuin taiteenkin puolelta.
http://areena.yle.fi/1-2446833

 


Hercule Poirot: Huoneisto neljännessä kerroksessa

(1989)

Poirot ratkaisee jälleen kera Hastingsin.

Murha Poirotin omassa asuinrakennuksessa! Mutta kukapa ei toivoisi juuri tätä herraa naapurikseen, jos rikos sattuisi omalle kohdalle. Ensimmäisen kauden jakso, joka ennakko-odotusteni mukaisesti oli juoneltaan keskivertoa yksinkertaisempi ja ennalta-arvattavampi. Kelvollista viihdettä kuitenkin.

http://areena.yle.fi/1-522672

 

Night Visions Maximum Halloween 3015: Elokuva-arviot, osa 2

wikipedia.org

Society

Kauhu, komedia
Ohjaaja: Brian Yuzna
USA
Vuosi: 1989
Kesto: 99 min
Ikäraja: 18

Elokuvan päähenkilöä, lukiota käyvää Billiä (Billy Warlock) askaruttavat tyypilliset nuorten ongelmat: suosio koulussa, tyttöystävän (Heidi Kozak) miellyttäminen sekä kokemus ulkopuolisuudesta omassa perheessä. Vaikka Billin vanhemmat (Charles Lucia ja Concetta D'Agnese) ovat varakkaita ja takaavat pojalle kaikki materiaaliset tarpeet, ei se korvaa henkistä tukea ja turvallisuuden tunnetta. Sankarimme joutuukin käymään terapeutin (Ben Slack) vastaanotolla outojen ajatuksensa vuoksi. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin selvitä, että kaikki ei olekaan vainoharhaa...

Society pelaa ällöttävyydellä ja menee kirkkaasti häiriintyneimpien näkemieni elokuvien joukkoon. Enpä olisi itse keksinyt, että ylempiluokkaiset, rikkaat ihmiset voisivat kirjaimellisesti imeä alhaisimpiaan ja täten saada heistä voimaa. Kunniavieraana ollut ohjaaja, Brian Yuzna, kertoikin yleisöhaastattelussa saanensa idean ihon sulamisesta elokuvasta Doctor X (1932) sekä omista painajaisistaan. Myös yhteiskunnallinen sanoma oli tarkoituksella taustalla. 

Yuznan tuotanto alkoikin kiinnostaa enemmän. Sen verran omituista katsottavaa Society "kumi-ihmisineen" oli, että tuskin muutkaan miehen tekeleet päästävät katsojaa tylsistymään. 

fangoria.com

Yakuza Apocalypse

Toiminta, kauhu, komedia
Ohjaaja: Takashi Miike
Japani
Vuosi: 2015
Kesto: 125 min
Ikäraja: 16

Yakuza Apocalypse oli yksi niistä elokuvista, joita eniten odotin. Tekeillä oleva graduni käsittelee näet Japanin järjestäytyneiden rikollisryhmien rituaaleja. Tämä elokuva ei tosin niinkään käsittele rituaaleja kuin sitä, että millainen maailmasta tulisi, jos kaikki hiljalleen muuttuisivat yakuzoiksi. Tai vampyyreiksi. Tai toisin sanoen yakuza-vampyyreiksi.

Kun nuoren yakuzan, Kagayaman (Hayato Ichihara) rehti, vanhan koulukunnan pomo Genyo Kamiura (Lily Frankie) tekee kuolemaa kilpailevien jengiläisten silpomana, antaa tämä uskolliselle alaiselleen mahtavat voimansa. Kagayama muuttuu vampyyriksi, mutta pystykään hallitsemaan uusia kykyjään, vaan käy – yakuzan ihanteiden vastaisesti – viattomien siviilien kimppuun. Ketjureaktion myötä kaupunki on pian täynnä hänen kaltaisiaan "yakuza-vampyyreitä".

Vihollisryhmä saa pian tietää asiasta, ja lähettää ylivoimaisen taistelijan, Kaeru-kunin Kagayaman kimppuun. Ja tästä elokuvan parhaat ja hauskimmat palat alkavatkin. Kuka voisi vastustaa sammakkopukuista kungfu-mestaria, joka ei näytä kuolevan millään, ja kykenee kaamealla tuijotuksellaan pysäyttämään vastustajansa? Elokuvassa riittääkin rutkasti mäiskettä ja outoa huumoria. Selkeä ja yhtenäinen kokonaisuus se ei ole, vaan pikemminkin joukko lyhyitä, irrallisia ja räikeitä kohtauksia.

Tappeleva sammakko – ja hauskuus taattu!

Aiheesta olisi voinut lypsää enemmänkin yakuza-aiheista huumoria, ohjaaja Takashi Miikeltä kun se on ennenkin näyttänyt sujuvan (ks. esim. Ichi the Killer). Kungfu-sammakoineen Yakuza Apocalypse on toki hauskaa ajanvietettä japanilaisten omituisuuksien ystäville.

Muistonäytökset

Perjantaina Night Visions omisti kaksi näytöstä tänä vuonna menehtyneille kauhusankareille: näyttelijä Christopher Leelle ja ohjaaja Wes Cravenille. Elokuvat keräsivätkin runsaasti yleisöä, eikä ihme, sillä molemmat ovat ehdottomia klassikkoja.

wikipedia.org

Horror of Dracula

Kauhu
Ohjaaja: Terence Fisher
Iso-Britannia
Vuosi: 1958
Kesto: 82 min
Ikäraja: 16

Horror of Dracula perustuu nimensä mukaisesti Bram Stokerin upeaan menestyromaaniin Dracula (1897). Pahaa-aavistamaton Jonathan Harker (John Van Eyssen) saapuu kreivi Draculan (Christopher Lee) linnaan työskennelläkseen hänelle kirjastonhoitajana. Pian hän kuitenkin tajuaa joutuneensa kreivin panttivangiksi ja vampyyrinaisen (Valerie Gaunt) pauloihin. Dr. Van Helsing (Peter Cushing) pääsee onneksi selville ystävänsä ahdingosta, mutta pystyykö hän pysäyttämään Draculan, kun vaaraan joutuu erityisesti Jonathanin morsian Lucy (Carol Marsh)?

Elokuva ei täysin noudata kirjan juonta, mikä ei sinänsä ole negatiivinen asia. Jäin kuitenkin kaipaamaan Minan (Melissa Stribling) alkuperäisen tarinan mukaista aktiivista roolia. Romaanista tuttua hyytävää ilmapiiriä leffa ei myöskään kykene vangitsemaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Nosferatu-elokuvat.

Vaikka Horror of Draculasta ei tulekaan suosikkiani Dracula-filmatisoinneista, kantaa Leen karismaattinen kreivi elokuvassa pitkälle. Draculan maailma esitetään synkkänä, absoluuttisena pahuutena, jota vastaan taisteleminen ei ole helppoa monenkaan miehen voimin. 

A Nightmare on Elm Street

Kauhu

Ohjaaja: Wes Craven

USA 

Vuosi: 1984

Kesto: 91 min

Ikäraja: 16

A Nightmare on Elm Street on yksi kaikkien aikojen suosikkikauhuistani. Käsitteleehän elokuva jo itsessään pelottavia kokemuksia: painajaisunia. Tarinassa painajaiset vain sattuvat olevaan tulevaan osaksi todellista maailmaa, kun kuollut sarjamurhaaja Fred Krueger (Robert Englund) palaa vainoamaan nuoria uhreja heidän unissaan.

Kun teini-ikäinen Nancy Thompson (Heather Langenkamp) tajuaa, että hänen ystäviensä kuolemien taustalla on sama veitsikäsi, joka on häntä itseäänkin unissa ahdistellut, ryhtyy sankaritar tositoimiin tätä pahan ilmentymää vastaan. Harmi vain, etteivät vanhemmat (John Saxon ja Ronee Blakley) usko tytärtään – olivathan he itse aikoinaan tappamassa Kruegeria.

Vaikka A Nightmare on Elm Street on muuttunut vuosien kuluessa pelottavasta pikemminkin huvittavasti, ei sen hohto ole kadonnut. Esimerkiksi kohtaus, jossa näkymätön Krueger rahaa veristä Tinaa (Amanda Wyss) kattoa pitkin, on valkokankaalla vaikuttava näky. Vaikka olin nähnyt elokuvan monta kertaa, tuntui siitä irtoavan vielä uusia asioita. Jatko-osat eivät lopulta yltäneet tämän alkuperäisen tasolle, mutta onhan Freddy jo sellainen kulttihahmo, että Elm Street -elokuvat keräävät faneja vielä tänäkin päivänä.

Night Visions Maximum Halloween 3015: Elokuva-arviot, osa 1

http://www.aceshowbiz.com

Deathgasm 

Kauhu, komedia
Ohjaaja: Jason Lei Howden
Uusi-Seelanti
Vuosi: 2015
Kesto: 86 min
Ikäraja: 18

Kun teini-ikäisen Brodien (Milo Cawthorne) äiti viedään mielisairaalaan, joutuu poika muuttamaan setänsä (Colin Moy), tätinsä Maryn (Jodie Rimmer) sekä heidän nörttejä kiusaavan uhreilijapoikansa Davidin (Nick Hoskins-Smith) luokse. Elämä kristityn perheen kanssa ei oikein ota sujuakseen. Brodie löytää kuitenkin paikallisesta levykaupasta samanhenkisen ystävän, Zakkin (James Blade). 

Brodie, Jack sekä pari koulun nörttiä (Sam Berkley ja Daniel Cresswell) perustavat pian Deathgasm-nimisen bändin. Pojat saavat käsiinsä salaperäisiä nuotteja idoliltaan Rikki Daggersilta (Stephen Ure), mutta niiden demoniset soinnut saavat ihmiset ympärillä käyttäytymään omituisesti ja väkivaltaisesti. Bändi saakin pian peräänsä nuotteja pahoissa tarkoitusperässä jahtaavia kulttilaisia. Lisäksi Brodien ja Zakkin suhde kärsii kiinnostuksesta samaan tyttöön, Medinaan (Kimberley Crossman). 

Deathgasm on onnistunutta kauhukomediaa. Kauhukliseiden lisäksi irvailun kohteeksi joutuu hevimetallikulttuuri. Veri lentää ja kirveet heiluvat, kun demonien riivaamista ihmisistä tehdään selvää. Elokuvassa käsitellään myös vallanhimoa: Ystävyys ja muiden ihmisten hyvinvointi unohtuu, kun paholaisen antamat voimat kiehtovat. 

Elokuva on nopeatempoinen splatter-pläjäys, eikä sitä liene kovin syvälliseksi elämykseksi tarkoitettukaan. Itse tosin pidän enemmän rauhallisesta, psykologisesta kauhusta. Hahmoista suosikkini oli aktiivinen naishahmo Medina, jollaisia ei ole kauhussa(kaan) koskaan liikaa. Suosittelen elokuvaa erityisesti raskaamman musiikin ystäville.

imdb.com

Der Bunker

Kauhu, draama, komedia

Ohjaaja: Nikias Chryssos

Saksa

Vuosi: 2015 

Kesto: 85 min

Ikäraja: 16

Opiskelija (Pit Bukowski) päättää mennä majailemaan metsän uumenissa sijaitsevaan bunkkeriin saadakseen työstää rauhassa matemaattista tutkimustaan. Siellä hän kohtaa erikoisen isäntäperheen: Äidin (Oona von Maydell), isän (David Scheller) sekä näiden 8-vuotiaaksi varsin vanhalta näyttävän pojan, Klausin (Daniel Fripan). 

Klaus ei ole mikään penaalin terävin kynä, vaikka vanhemmat kovasti toivovat hänestä Amerikan presidenttiä.  He pyytävätkin opiskelijaa opettamaan poikaa vastineeksi ruoasta ja majoituksesta. Tehtävä ei osoittaudu helpoksi, mutta kun äiti lupaa salaperäisen Heinrichin voivan auttaa opiskelijaa tutkimuksissa, paneutuu tämä todella Klausin opettamiseen - vaikka sitten väkivallan keinoin.

Helppoa katseltavaa Der Bunker ei ole. Ilmapiiri on todella ahdistava, ja tapahtumat ennalta-arvaamattomia. On vaikea sanoa, kumpi vanhemmista on pahempi: ylisuojeleva, hyvinkin pitkäaikaiseen rintaruokintaan uskova äiti vai mahdottomia vaativa, vanhanaikaista kuria kannattava isä. Opiskelijassa, kuten varmasti myös katsojissa, herääkin myötätunto yksinkertaista mutta sympaattista Klausia kohtaan. 

Tarina on aivan eri tavalla pelottava kuin perinteinen kauhu. Toisin kuin kummitukset, perheväkivalta on monille arkipäivää. Tapahtumapaikan eristäytyneisyys lisää epätoivoista tunnelmaa entisestään. Leffa maistunee parhaiten mustan huumorin ja psykologisen kauhun ystäville. 

imdb.com

Re-Animator

Kauhu, komedia, scifi

Ohjaaja: Stuart Gordon

USA

Vuosi: 1985

Kesto: 87 min

Ikäraja: 18

H. P. Lovecraftin novelliin "Herbert West - elvyttäjä" perustuva tarina alkaa, kun kunnianhimoinen lääkäri Herbert West (Jeffrey Combs) saapuu Saksasta Yhdysvaltoihin, Miskatonic Universityyn jatkamaan tutkimuksiaan kuolleita henkiin herättävällä seerumistaan. Arveluttaville puuhilleen hän saa paikan idealistisen, mutta sinisilmäisen Dan Cainin (Bruce Abbott) kellarista. Herbert päätyy testaamaan ainetta mm. Danin ja tämän tyttöystävän Meganin (Barbara Crampton) kissaan. 

Hurjien kokeiden toimivuudesta saa tiedon myös Herbertin kilpailija, Dr. Carl Hill (David Gale), joka haluaa saada kunnian aineesta omiin nimiinsä. Seerumi aiheuttaa kuitenkin ikäviä ja kohtalokkaita seurauksia. 

Novellin tarina on sijoitettu nykyaikaan, toisin sanoen 1980-luvulle. Räiskyvä ruumiinjäsenten lentely ei myöskään anna kovin "lovecraftimaista" tunnelmaa. Re-Animator on kuitenkin omalla, koomisella tavallaan viihdyttävä. Karismaattinen Jeffrey Combs esittää mainiosti hullua tiedemiestä, ja David Gale osaa olla irtopäänä harvinaisen iljettävä. Toisaalta elokuvan merkittävin naishahmo, Megan, on lähinnä passiivinen ja halllittava halujen kohde.

Zombie- ja Frankenstein-teemojen lainalaisuuksia noudattaen elämän ja kuoleman rajojen "luonnoton" rikkominen esitetään vaarallisena asiana. Herbert yrittää toki parhaansa mukaan selvittää, mikä aiheuttaa kuolleista nousseiden väkivaltaisen käytöksen, mutta tiedehän on tunnetusti pitkäjänteistä puuhaa. En ole lukenut taustalla olevaa Lovecraftin novellia, mutta olisi mielenkiintoista selvittää, miten kirjailijan oman ajan lääketieteellinen kehitys vaikutti tarinaan. 

Paikalla tässä 30-vuotisjuhlanäytöksessä oli  elokuvan tuottaja, Brian Yuzna, jolle yleisö sai esittää elokuvan jälkeen kysymyksiä. Hän vastauksensa selvensivätkin muutamia mieltä painamaan jääneitä seikkoja. Itse olin yllättynyt, että tunnusmusiikkia ei oltukaan luvan kanssa lainattu ja muokattu Bernard Herrmannin Psyko-sävellyksestä. Lisäksi Yuzna kertoi ihmisten kirkuneen teatterissa tietyille kohtauksille, mitä näin nykyään ei tapahdu. Vaikka Re-Animator ei enää säikäytäkään, tempaisee sen makaaberi huumori oitis mukaansa.